Luku 1
*(Opas pysähtyy leveälle, kivetylle bulevardille. Hän elehtii kädellään ympäröiviä rakennuksia, hymyilee itsevarmasti ja laskee äänenään hieman, jotta ryhmä keskittyy.)*
Katsokaa ympärillenne. Tunnetteko te tämän ilmassa leijuvan kontrastin? Täällä Ostaribulevardilla nykyaikaan kuuluva kiire ja kaupungin syke kohtaavat jotain paljon hitaampaa ja syvempää. Huomatkaa, miten nämä massiiviset, hiekanväriset julkisivut heijastavat iltapäivän valoa ja miten katukivet tuntuvat melkein hengittävän alla. Monelle tämä on vain väylä kauppakeskusten ja toimistojen välillä, mutta meille, jotka osaamme lukea kaupungin kasvoja, tämä bulevard on kuin avoin historian kirja. Täällä jokainen kulunut kynnys ja jokainen takorautainen kaide kuiskailee tarinoita ajalta, jolloin kaupunki ei ollut vain paikka asua, vaan näyttämö, jolla esitettiin valtaa, varakkuutta ja kunnianhimoa.
Jos mennään takaisin aikaan, jolloin tämä alue oli vielä pelkkää mutaista laidunmaata ja sataman reunaa, niin ymmärretään, miksi Ostaribulevardi rakennettiin juuri tähän. Noin sata viisikymmentä vuotta sitten kaupunki koki valtavan kasvupyrähdyksen, ja täällä syntyi visio modernista metropolista. Arkkitehdit haisivat Pariisin ja Wienin hengen; he halusivat leveitä väyliä, jotka eivät ainoastaan helpottaneet liikennettä, vaan näyttivät maailmalle, että me olemme täällä. Rakennukset pystytettiin tarkoituksella yläkautta, jotta ne dominoisivat maisemaa. Täällä asui kaupungin eliitti, teollisuusmagnaatit ja diplomaatit. Se oli aikaa, jolloin bulevardilla käveltiin hitaasti, tervehdisti tuttaviaan silinterihattu päässä ja neuvoteltiin kauppasopimuksia kahviloissa, joiden terassit ulottuivat lähes keskelle katua. Se oli optimismin ja raudan aikaa, jolloin uskottiin, että kaupunki voisi kasvaa ikuisesti kohti taivasta.
Mutta tiedättehän te, että jokaisen loiston alla on aina jotain hämärämpää. Paikallisten keskuudessa liikkuu sitkeä tarina noista kolmesta takaisin vetäytyneestä rakennuksesta, jotka näkyvät tuolla kulman takana. Sanotaan, että bulevardin alla kulkee vanha, unohtunut kanavaverkosto, joka on jäänyt rakennusten pohjalle. Legendan mukaan kaupungin varhaisimmat kauppiaat käyttivät näitä salaisia käytäviä salakuljetuksiin ja tapaamisiin, joita päivänvalo ei saanut nähdä. Eräs myytti kertoo kaupungin perustajasta, joka olisi jättänyt johonkin näistä kellareista salatun arkiston, jossa on luettelo kaikista kaupungin todellisista omistajista. Kukaan ei ole löytänyt näitä käytäviä vuosikymmeniin, mutta sanotaan, että sateisina syksyisinä öinä, kun kaupunki hiljenee, voi kuulla veden loiskeen ja kaukaisen kaiun kiveen hakattujen askelten täällä jalkojemme alla.
Nyt, kun katsotte näitä upeita julkisivuja, älkää nähneet vain kiveä ja lasia. Kokeilkaa hetken aikaa kuvitella itsenne tuohon aikaan, jolloin hevoskärryt kopisivat näillä samoilla kivillä ja ilma tuoksui tervalta ja kalliilta tupakalta. Historia ei ole vain museoissa, vaan se on tässä, meidän välissämme, jokaisessa halkeamassa ja jokaisessa varjossa. Mutta nyt, ennen kuin aurinko laskee ja varjot pitenevät, ehdotan, että suuntaamme tuonne kulman taakse. Siellä on pieni, lähes huomaamaton sisäpiha, joka on säilynyt täsmälleen sellaisenaan vuodesta 1890. Mennään katsomaan, mitä salaisuuksia se vielä kätkee. Olkaa hyvät ja seuraatte minua.
