Kotkan kaupunkipuisto

(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja levittää kätensä ympäröivän vehreyden suuntaan. Äänisävy on lämmin, kutsuva ja hieman salaperäinen.) Katskaa ympärillenne. Täällä, missä mäntyjen tuoksu sekoittuu suolaisen meren tuuleen, me ollaan enemmän kuin vain puistossa. Me ollaan Kotkan sydämessä, paikassa, joka on nähnyt tämän kaupungin kasvavan pikkuruisesta tulliasemasta maailmankuuluksi merisatamaksi. Huomaatteko, miten valo siivilöityy näiden vanhojen puiden läpi? Se luo sellaista rauhaa, jota on vaikea löytää keskeltä kaupunkia. Täällä luonto ja ihminen ovat löytäneet yhteisen kielen. Kun me kävellään näitä polkuja pitkin, me ei vain liikutaan tilassa, vaan me liikutaan ajassa. Tuntuu siltä, että jokainen sammalpäällysteinen kivi ja jokainen mutkitteleva polku kuiskailee jotain menneisyydestä, jos vain pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan. Tämä puisto ei syntynyt sattumalta, vaan se on harkittu kokonaisuus, joka heijastaa aikakautensa ihanteita. Kun kaupunki alkoi kukoistaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, syntyi tarve paikkaan, jossa sielu voisi levätä teollisuuden ja sataman melun keskellä. Se oli aikaa, jolloin kaupunkisuunnittelussa haluttiin tuoda luonto osaksi arkea, luoda eräänlaisia ”keitaaita”, joissa porvaristo ja työläiset saattoivat kohdata. Täällä on nähty hienostuneita sunnuntaikävelyitä ja lapsien riemukkaita leikkejä sukupolvien ajan. Jos katsotte näitä kallioita, ne ovat osa Itämeren muovaamaa karua maisemaa, mutta ihminen on pehmentänyt sitä istuttamalla eksoottisia puulajeja ja rakentamalla polkuja, jotka seuraavat maaston muotoja. Se on ollut jatkuvaa vuoropuhelua villin luonnon ja kurinalaisen kaupunkikulttuurin välillä, ja juuri se tekee tästä paikasta niin ainutlaatuisen. Mutta tiedättekö, mikä on tämän puiston suurin salaisuus? Se on se, miten täällä ajan kerrokset menevät päällekkäin. Sanotaan, että näiden puiden alla on muistoja, joita ei löydy historiankirjoista. On tarinoita merimiehistä, jotka palasivat pitkiltä vuosilta mereltä ja tulivat tänne hengittämään kotimaan maata ennen kuin he kohtasivat perheensä. Myytit kertovat, että puiston syvimmissä kolkissa, missä varjot ovat pisimpiä, voi vielä tuntea vanhan Kotkan hengen – sen levottomuuden, kaipuun ja rohkeuden, joka sai ihmiset rakentamaan tämän kaupungin tyhjästä, kallioiden ja meren väliin. Puisto on toiminut eräänlaisena hiljaisena todistajana kaikelle sille draamalle, joka on tapahtunut satamassa ja tehtailla; se on ollut se turvasatama, johon on voinut vetäytyä, kun maailma on tuntunut liian raskaalta. Nyt kun me ollaan kulkeneet tämän pätkän, haluan haastaa teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkökää, vaan sulkekaa silmänne hetkeksi. Kuulkaa, miten tuuli humisee latvustossa ja miten kaukainen sataman ääni kantaa tänne. Yrittäkää kuvitella itsenne sata vuotta taaksepäin – miltä tämä paikka näytti silloin? Mitä te olisitte ajatelleet, jos olisitte kävelleet täällä vuonna 1920? Toivon, että vietätte loppupäivänne tässä puistossa kiireettömästi. Etsikää oma rauhallinen paikanne, istukaa kalliolle ja anna tämän historiallisen luonnon kietoa teidät syleilyynsä. Kiitos, että olitte mukana, ja nauttikaa nyt tästä upeasta maisemasta.