Luku 1
*(Opas pysäyttää ryhmän kallion reunalle, ottaa syvään henkeä ja katsoo ympärillään avautuvaa maisemaa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä elehtien kohti kalliota ja kaukaisuutta.)*
Katsokaa tätä näkymää. Pysähtykää hetkeksi ja vain kuunnelkaa. Täällä Otsonkalliolla tuuli tuntuu erilaiselta, eikö vain? Se kantaa mukanaan jotain sellaista, mikä puhdistaa ajatukset. Tämä paikka ei ole vain kasa kiveä ja muutama mänty, vaan se on kuin luonnon oma katedraali. Kun seisomme tässä, tunnemme jalkojemme alla miljoonia vuosia vanhan peruskallion, joka on nähnyt jääkausiensa tulevan ja menevän. Täällä kaupungin melu vaimenee ja tilalle tulee hiljaisuus, jota vain metsän havina rikkoo. On jotain pysäyttävää siinä, miten tämä karu kallio kohtaa pehmeän metsän. Täällä ihminen tuntee itsensä pieneksi, mutta samalla osa jotain paljon suurempaa, ikuista kiertoa.
Jos menemme syvemmälle historiaan, niin tämä alue on ollut osa laajempaa elinkeino- ja kulkureittien verkostoa jo kauan ennen kuin meistä kenenkään esi-isät astuivat tänne. Kun mietitään näitä maastoja, ne eivät ole olleet vain villiä luontoa, vaan ihmiset ovat hyödyntäneet näitä korkeuksia tarkkailupisteinä ja suunnistusmerkkeinä. Kuvitelkaa tähän aikaan, kun metsät olivat tiheämpiä ja jokainen kukkula oli tärkeä maamerkki matkalla kylästä toiseen. Täällä on kulkenut metsämiehiä, riistanmetsästäjiä ja ehkäpä jopa salakuljettajia, jotka ovat käyttäneet näitä kalliomuodostelmia suojana ja tähystyspaikkoina. Tämä kivi, johon nyt nojaatte, on todistaja ajalle, jolloin elämä oli riippuvaisempaa luonnon rytmistä ja sääolosuhteista. Se on nähnyt, kuinka ympäröivä maaseutu on muuttunut ja kuinka ihminen on hitaasti mutta varmasti muokannut ympäristöään, vaikka Otsonkallio on itse pysynyt lähes muuttumattomana.
Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella paikalla on myös oma salaisuutensa, sellaista tarinaa, jota ei löydy virallisista historiankirjoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että täällä, kallion syvimmissä halkeamissa ja varjoisissa koloissa, asuu jotain näkymätöntä. Jotkut sanovat, että täällä on voitu harrastaa vanhaa kansanperinteen taikaa, kun kuunvalo osuu kallion pintaan juuri oikeassa kulmassa. On kerrottu tarinoita kätketyistä aarteista tai viesteistä, jotka on kaiverrettu kiveen aikana, jolloin asioita ei uskaltanut sanoa ääneen. Onko se vain mielikuvitusta? Ehkä. Mutta kun seisoo täällä hämärän aikaan, kun sumu nousee maastosta ja varjot pitenevät, on helppo uskoa, että kalliossa on muisti. Että se kantaa mukanaan kaikkien niiden ihmisten toiveita ja pelkoja, jotka ovat täällä vuosisatojen saatossa levähtäneet.
Nyt, kun olemme imeneet itsemme tähän tunnelmaan, haluan haastaa teidät. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö polkua pitkin, vaan katsokaa ympärillenne. Etsikää merkkejä – kenties pieni kolo kalliossa tai erikoisen muotoinen puu – ja miettikää, mitä tarinaa se voisi kertoa. Otsonkallio on antanut meille pienen kurkistuksen menneisyyteen ja luonnon voimaan. Viemme täältä mukanamme tämän rauhan ja puhtauden tunteen. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Olkaa hyvät ja seurakaa minua, katsotaan vielä yksi näkymä ennen kuin palaamme takaisin arkeen.
