Luku 1
Tervetuloa, hyvät matkakumppanit! Ottakaa hetki aikaa ja pysähtykää tässä. Kuulkaa ympärillänne: raitiovaunun kolina, kaupungin syke ja se tietty, urbaani sähkö, joka täyttää ilman. Me seisomme nyt Rastilanraitilla, paikassa, jossa moderni infrastruktuuri kohtaa kerroksittaisen historian. Kun katsotte näitä kiskoja ja ympäröivää betoniviidakkoa, saattaa tuntua, että olemme vain yhdessä pisteessä kaupunkisuunnittelua. Mutta jos suljette silmänne, voitte melkein tuntea, kuinka maan alla ja asfalttikerrosten alla sykkii vanha, unohdettu maailma. Täällä ei liikuta vain paikasta A paikkaan B, vaan liikumme ajassa. Tervetuloa matkalle, jossa kaupungin uudet kasvot paljastavat hitaasti vanhat arvet ja tarinat.
Jos katsomme taaksepäin, niin tämä alue ei ole aina ollut raitiovaunujen ja liikekeskusten valtakuntaa. Ennen kuin täällä alkoi nousta lähiöitä ja infrastruktuuri tiivistyi, tämä oli osa sitä suurta, pohjoista metsä- ja peltomaisemaa, joka määritti Vantaan ja Helsingin välistä vyöhykettä. Historian syvissä kerroksissa Rastila on ollut risteyskohta, jossa kulkureitit kohtasivat. Kun kaupungistuminen vyöryi päälle sodan jälkeen, täältä alkoi muovautua se moderni Suomi, jota me nyt kutsumme esikaupunkialueeksi. Se oli uskoa tulevaisuuteen, betoniin ja tehokkuuteen. Raitiotie ei tullut tänne sattumalta, vaan se on jatkumo sille ikiaikaiselle tarpeelle liikkua ja yhdistää ihmisiä. Jokainen kiskon pätkä ja sähkölinja on harkittu siirto suuressa shakkipelissä, jossa luonto väistyi kaupunkirakentamisen tieltä. On kiehtovaa ajatella, että juuri tässä kohdassa, missä me nyt seisomme, on kulkenut sukupolvia eri tavoin: ensin metsänreunassa kulkeva kulkija, sitten ensimmäiset bussit ja nyt tämä virtaviivainen raitioliikenne.
Mutta jokaisella kaupunginosalla on myös omat salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoiteta virallisiin historiankirjoihin. Täällä Rastilan suunnalla on aina liikkunut huhuja maanalaisista kulkuväylistä ja vanhoista rautatiekiskoista, jotka jäivät hautautuneiksi rakennusbuumin alle. Sanotaan, että jossain syvällä betonin alla lepäävät rakenteet, jotka eivät koskaan päässeet käyttöön, tai kenties muistoja ajalta, jolloin alueen nimi tarkoitti jotain aivan muuta kuin nykyistä osoitetta. Paikalliset vanhukset muistelevat joskus sumuisia aamuja, jolloin alueen sumu hälveni ja paljasti jotain sellaista, mitä ei pitäisi olla siellä. Onko kyse vain urbaanista legendasta vai kenties siitä, että kaupunki itsessään on elävä organismi, joka kätkee sisäänsä asioita, joita me emme enää osaa lukea? Nämä myytit antavat tälle raititiellä kulkemiselle syvyyttä; me emme vain matkusta, vaan me kuljemme mysteerien päällä.
Nyt, kun jatkamme matkaamme, haluan teidät pohtimaan yhtä asiaa. Kun nousette seuraavaan vaunuun ja katsotte ikkunasta ulos vilisevää maisemaa, älkää katsoko vain rakennuksia, vaan etsikää merkkejä siitä, mitä täällä oli ennen. Etsikää se yksi vanha puu, joka on jäänyt säästämäksi keskelle asfalttia, tai se kivenlohkare, joka on nähnyt kaiken tämän muutoksen. Rastilanraitti on enemmän kuin kulkuväylä, se on silta menneen ja tulevan välillä. Toivon, että tämä lyhyt pysähdys sai teidät näkemään tämän kaupunkitilan uudessa valossa. Kiitos, että kuljitte tämän historian halki kanssani, ja nauttikaa matkasta eteenpäin kaupungin sykkeessä.
