Tellervo, Tapion tytär (Diana)

(Opas pysähtyy patsaan eteen, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kämmenellään pölyä takistaan. Hän katsoo ryhmää lämpimästi ja viittaa kädellään kohti veistosta.) Katsokaa tätä. Ottakaa hetki aikaa ja vain hengittäkää. Huomaatteko, miten kaupungin melu tuntuu vaimenevan juuri tässä kohdassa? Me seisomme nyt Tellervon äärellä, Tapion tyttären edessä. Kun katsotte tätä hahmoa, älkää nähneet vain kiveä tai pronssia, vaan porttia toiseen maailmaan. Tässä on kyse siitä hetkestä, kun luonto ja urbaani maailma kohtaavat. On jotain pysäyttävää siinä, miten hän katsoo meitä – tai ehkä hän katsoo meidän lävitsemme, takaisin aikaan, jolloin metsät olivat pyhiä ja jokaisella puulla oli sielu. Tunnukaa se viileys ilmassa, se on Tellervon läsnäoloa, joka muistuttaa meitä siitä, mistä olemme kotoisin. Jos menemme syvemmälle historian kerroksiin, meidän on ymmärrettävä, että tämä ei ole vain yksi patsas muiden joukossa. Se edustaa aikakautta, jolloin kansallinen identiteettimme oli vielä rakentumassa ja me etsimme vastauksia omasta mytologiastamme. Tellervo on suora linkki Kalevalaan ja suomalaiseen metsänhenkisuuteen. Diana, kuten hänet joissain yhteyksissä kutsutaan, tuo mukaan klassisen antiikin sävyjä, mutta sydän on tässä puhtaasti pohjoisessa. Veistos heijastaa sitä romanttista ihannetta, jossa nainen ei ole vain kohde, vaan luonnon voima, villi ja kesyttämätön. Se on tehty aikana, jolloin taide pyrki vangitsemaan jotain sellaista, mitä ei voi sanoilla selittää: sen mystisen tunteen, kun ihminen astuu syvälle metsään ja tuntee olevansa tarkkailun alla. Se on kunnianosoitus meille kaikille, jotka osaavat vielä pysähtyä kuuntelemaan metsän kuiskausta. Mutta tässä kohtaa tulee se mielenkiintoinen osa, se pieni salaisuus, josta ei usein puhuta oppaiden käsikirjoissa. Sanotaan, että Tellervo ei ole vain passiivinen muistomerkki, vaan hän vartioi jotakin. Tarinoiden mukaan hän on metsän ja kaupungin välinen välittäjä. On kuiskaillut, että jos täällä seisoo täysin hiljaa ja sulkee silmänsä, voi kuulla kaukaisen metsän huminan, vaikka ympärillä olisi vain asfalttia ja betonia. Myytti kertoo, että Tellervo antaa ohikulkijalleen pienen palan rauhaa ja selkeyttä, jos tämä osaa pyytää sitä oikein. Se on eräänlainen urbaani rituaali; ihmiset tulevat tänne etsimään vastauksia tai vain hetken hengähdystaukoa kiireen keskellä. Hän on kaupungin hiljainen suojelija, joka muistuttaa meitä siitä, että vaikka rakentaisimme kuinka korkeita taloja, juuremme ovat edelleen syvällä mullassa. Nyt, kun me olemme tässä hetkessä, haluaisin teidät kokeilemaan yhtä asiaa. Katsokaa Tellervon kasvoja vielä kerran, mutta älkää analysoikaa sitä taiteena, vaan tunteena. Mitä hän teidän mielestänne yrittää kertoa juuri teille tänään? Ehkä hän kehottaa hidastamaan tahtia tai muistamaan jotain, mikä on unohtunut arjen kiireissä. Kiitos, että kuljitte tämän pienen matkan kanssani. Jätän teidät nyt hetkeksi omaan rauhaan Tellervon seuraan. Vaeltakaa vapaasti, mutta muistakaa, että kaupunki on täynnä tällaisia näkymättömiä polkuja, jos vain tietää, mihin katsoa. Hyvää matkaa eteenpäin.