Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy puistikon reunalle, ottaa rennosti asentoa ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän elehtii kädellään kohti vehreyttä.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se hetki, kun kaupungin melu, se jatkuva autojen humina ja kiire, vain katoaa. Tervetuloa Fasaaninpuistikkoon. Me seistään nyt paikassa, missä luonto ja kaupunkihistoria on kietoutuneet toisiinsa tavalla, jota on vaikea löytää muualta. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, ikään kuin puut suodattaisivat menneisyyden muistot. Kun kävelet näitä polkuja pitkin, et kulje vain hiekalla tai mullalla, vaan kuljet kerrosten läpi. Täällä on jotain sellaista rauhaa, joka ei ole syntynyt sattumalta, vaan se on suunniteltu. Se on tällainen urbaani keidas, jossa voi hengittää syvään ja antaa ajatusten vaeltaa vapaasti, samalla kun kaupunki sykkii vain muutaman metrin päässä puiden takana.
Mutta miettikääpä nyt tätä paikkaa sata vuotta sitten. Tämä ei ole aina ollut vain rentoutumista varten. Alun perin nämä alueet heijastivat aikansa ihanteita siitä, miltä sivistyneen kaupungin reunaan kuuluvan puiston pitäisi näyttää. Fasaaninpuistikon nimi itsessään vie meidät aikaan, jolloin eksoottiset linnut ja huolellisesti hoidetut puutarhat olivat statussymboleitä. Se oli aikaa, jolloin luontoa ei vain suojeltu, vaan sitä muovattiin taiteeksi. Täällä on nähty herrasmiesten kävelyitä ja hienostuneita naisia pitsihatuissaan, jotka keskustelivat päivän uutisista samalla kun he ihailivat istutuksia. Tämä puistikko on toiminut ikään kuin välivyöhykkeenä villin luonnon ja kurinalaisen kaupunkirakenteen välillä. Se on todistanut kaupungin kasvua, sodan jälkeistä jälleenrakennusta ja sitä, miten ihmisen suhde ympäristöön on muuttunut hallinnasta kohti kestävää rinnakkaiseloa.
Jos kuitenkin kuuntelette tarkasti, ehkä kuulete jotain, mitä ei kirjoissa lue. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita siitä, että näiden vanhojen puiden juurakoissa on säilynyt jotain enemmän kuin vain ravinteita. Sanotaan, että puistikon syvimmät kolot kätkevät sisäänsä muistoja, jotka eivät halua poistua. On puhuttu salaisista kohtaamisista, kielletyistä rakkaustarinaista ja kirjeistä, jotka on haudattu tänne sota-aikana, jotta ne olisivat säilyneet jälkipolville. Onko täällä kulkenut haamuja? Ehkä ei sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta täällä asuu menneisyyden kaiku. Se on se omituinen tunne, kun tunnet itsesi tarkkailluksi, vaikka olisit yksin. Se on puistikon oma tapa kertoa, että jokainen meistä on vain vierailija tässä jatkumossa, ja että puut muistavat enemmän kuin me koskaan pystymme lukemaan historiakirjoista.
Nyt minä ehdotan teille tällaista. Kun jatkatte matkaanne, älkää vain kävelkö, vaan pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja yrittäkää kuvitella ne fasaanit, jotka täällä kerran riuttelivät väreillään. Etsikää se kohta, missä valo siivilöityy lehtien läpi juuri oikeassa kulmassa, ja kysykää itseltänne, mitä te jättäisitte tähän maaperään muistoksi itsestänne. Fasaaninpuistikko ei ole vain puisto, se on elävä arkisto. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian läpi kanssani. Olkaa hyvät, nauttikaa rauhasta ja antakaa luonnon kertoa teille omat salaisuutensa.