Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittaa kädellään kohti kirkkoa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, antaen taukojen korostaa tunnelmaa.)
Katsokaa tätä näkyä. Hengittäkääpä kunnolla sisään – tunnetteko tuon raikkaan, lähes pyhän metsän tuoksun? Me seisomme nyt paikassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Salpausselän kirkko ei ole vain rakennus, se on kuin hiljainen vartija, joka on sulautunut osaksi tätä valtavaa jääkauden perintöä. Kun katsotte noita linjoja ja sitä, miten kirkko istuu maastoon, huomaatte heti, ettei tämä ole mikä tahansa kyläkirkko. Täällä vallitsee tietty hartaus, joka ei johdu vain uskonnosta, vaan siitä syvästä kunnioituksesta, jota ihminen on aina tuntenut luonnonvoimia kohtaan. Täällä, keskellä Salpausselän harjanteita, arki vetäytyy taustalle ja annetaan tilaa ajattomuudelle.
Mutta mennäänpä syvemmälle historiaan. Jotta ymmärtäisimme tämän paikan, meidän on katsottava kauemmas kuin vain seinien rakentamiseen. Salpausselkä itsessään on massiivinen muistomerkki jääkaudesta, valtava kivimassa, jonka jättimäiset jäämassat työnsivät tielleen tuhansia vuosia sitten. Ja juuri tälle pyhälle maalle, näiden harjanteiden syliin, haluttiin rakentaa jotain, joka heijastaisi tätä pysyvyyttä. Kirkon arkkitehtuurissa on nähtävissä halu yhdistää maanläheisyys ja taivaallisuus. Se on rakennettu aikana, jolloin ihminen etsi vastauksia olemassaolonsa merkitykselle keskellä karua luontoa. Materiaalit ja muodot on valittu niin, että ne kestävät pohjoisen viimat ja lumen painon, mutta silti rakennus hengittää. Se on todiste siitä, miten suomalainen sielunmaisema ja kristillinen perinne ovat kohdanneet tässä nimenomaisessa pisteessä, missä maa kohoaa kohti taivasta.
Tämän paikan ympärillä liikkuu kuitenkin myös tarinoita, joita ei löydä virallisista historiakirjoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu, että Salpausselän kirkon alla tai sen välittömässä läheisyydessä lepää salaisuuksia, joita ei ole tarkoitettu kaikkien tiedettäväksi. Jotkut puhuvat muinaisista uhripaikoista, jotka ovat jääneet kirkon perustusten alle, ikään kuin uusi uskonto olisi halunnut syleillä ja peittää vanhat, pakanalliset perinteet. On sanottu, että tietyissä valojen kulmissa, erityisesti syyskuun hämärissä illoissa, voi kuulla vaimeaa huminaa, joka ei ole tuulta, vaan kaikuja menneiltä vuosisadoilta. Onko se vain mielikuvitusta vai kenties tämän maan oma muisti, joka kieltäytyy vaikenemasta? Se on juuri se mystiikka, joka tekee tästä kohteesta niin vetovoimaisen; se ei anna kaikkia vastauksiaan heti, vaan pakottaa meidät kysymään.
Nyt, kun olemme kävelleet tämän historian läpi, kutsun teidät astumaan sisälle. Mutta ennen kuin teemme sen, pyydän teitä hetkeksi hiljaisuuteen. Kuulkaa, miten metsä vastaa kirkon torneille. Kun astutte kynnyksen yli, jättäkää kiireet ja puhelimet taaksen. Antakaa tilan puhua teille. Katsokaa ylös kohti kattoa ja miettikää niitä kaikkia ihmisiä, jotka ovat seisoneet tässä samassa kohdassa, etsineet lohtua tai kiittäneet elämästään. Tervetuloa sisään kokemaan Salpausselän kirkon rauha. Seuraa minua, niin mennään katsomaan, mitä salaisuuksia nämä seinät vielä kätkevät.