Punaisten joukkohaudan muistokivi 1 (Ahvenisto I)

(Opas pysähtyy muistokiven eteen, laskee äänensä hieman ja antaa hiljaisuuden laskeutua hetkeksi ryhmän ylle.) Katsokaapa tätä kiveä. Ensi silmäyksellä se näyttää vain pieneltä, vaatimattomalta merkiltä keskellä nykyistä kaupunkiympäristöämme, mutta jos pysähtyy ja kuuntelee, täällä tuntuu olevan eri paine ilmaa. Me seisomme paikassa, jonne ei ole tarkoitettu tulevan, ja josta ei ole tarkoitettu poistuttavan. Tässä kohdassa Ahveniston maaperä kätkee sisäänsä tarinan, joka on pitkään ollut kaupungimme historian hiljainen ja kivuliainen nurkka. Täällä ei ole kyse vain kivestä, vaan siitä, mitä sen alla lepää. Se on muistutus ajasta, jolloin kaupunki oli jakautunut kahtia, ja jolloin pelko ja epätoivo määrittivät ihmisten viimeiset hetket. Tunnukaa tuo viileys, joka nousee maasta, vaikka olisi keskikesä. Mennään nyt hieman taaksepäin, sisällissodan brutaaliin loppuvaiheeseen. Vuosi 1918 oli aikaa, jolloin veli kääntyi veljeä vastaan ja naapuri naapuria. Kun punaiset joukot murtuivat ja valkoiset ottivat kaupungin haltuunsa, alkoi yksi Suomen historian synkimmistä luvuista: vankileirien aika. Ahvenisto oli yksi näistä paikoista. Täällä ihmiset eivät kuolleet taisteluissa, vaan nälkään, kulutukseen ja tauteihin. Se oli hidas, uuvuttava kuolema. Kun kuolleita tuli liikaa, heitä ei voitu enää haudata yksittäisiin hautoihin kunnioituksella, vaan syntyivät nämä joukkohaudat. Tässä kohdassa, Ahveniston ensimmäisessä joukkohaudassa, lepää ihmisiä, jotka kerran olivat työläisiä, äitejä ja isiä. Heidät laskettiin maahan kiireellä, usein ilman nimeä tai merkkiä, vain siksi, että ruumiit saatiin pois näkyvistä. Se oli sotaa jälkeensä seuraava puhdistus, jossa pyyhittiin pois paitsi ihmishenkiä, myös heidän identiteettinsä. Pitkään tämä paikka oli kuin kaupungin salaisuus, jota ei haluttu kertailla. Vuosikymmenten ajan täällä käytiin hiljaista keskustelua: tiedettiin, missä haudat ovat, mutta niistä ei puhuttu ääneen. Syntyi myyttejä ja huhuja, että maaperä olisi kirottu tai että täällä vaeltaisi levottomia sieluja. Se ei ollut vain kauhutarinoita, vaan kollektiivista surua ja häpeää, joka oli hautautunut syvälle. Monet omaisista eivät koskaan saaneet tietää tarkasti, missä heidän läheisensä lepäävät, ja tämä epätietoisuus loi ympärilleen mystisen ja raskaan verhon. Muistokiven pystyttäminen ei ollut vain tekninen suoritus, vaan se oli tunnustuksen tekeminen. Se oli tapa sanoa, että me muistamme, vaikka historian kirjat yrittivät kääntää sivua nopeasti. Salaisuus murtui, kun ymmärsimme, että vain totuuden kohtaaminen voi antaa rauhan sekä kuolleille että eläville. Kun nyt katsotte tätä kiveä vielä kerran, älkää nähkö sitä vain historian jäänteenä. Tämä paikka opettaa meille, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan dialogi katkeaa täysin ja viha korvaa inhimillisyyden. Se on pysäytysmerkki keskellä kiireistä arkeamme. Toivon, että kun jatkamme matkaamme, kuljemme tästä eteenpäin hieman hitaammin ja arvostamme sitä rauhaa, jossa me nyt elämme. Historian raskaimmat kohdat ovat niitä, joista opimme kaikkein eniten. Kiitos, kun pysähtyitte tämän hiljaisuuden äärelle. Nyt voimme jatkaa matkaa, mutta pidä tämä hetki mielessäsi.