Mäntyharjun kirjasto

*(Opas pysähtyy kirjaston eteen, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää hymyillen. Hän elehtii kädellään rakennusta kohti.)* Katsokaapa tätä rakennusta. Tuntuuko teistä, että täällä aika hidastuu? Se on juuri se taika, joka kirjastoissa asuu, mutta täällä Mäntyharjulla se on jotain vielä syvempää. Kun astumme sisään, älkää ajatelleko tätä vain hyllyinä ja papereina, vaan pikemminkin kaupungin yhteisenä muistina. Tunnetehan te sen tuoksun – sekoitus vanhaa paperia, puuta ja sitä tiettyä hiljaisuutta, joka ei ole tyhjyyttä, vaan täynnä tuhansia ääniä. Täällä, keskellä Savon sydäntä, tämä rakennus on toiminut majakkana niille, jotka ovat etsineet tietoa, lohtua tai vain paikkaa, jossa olla rauhassa maailman pauhun keskellä. Tervetuloa paikkaan, jossa jokainen kirjan sivu on ikkuna johonkin toiseen aikaan. Mutta mennäänpä hetkeksi taaksepäin, syvemmälle Mäntyharjun historiaan. Kirjastot eivät syntyneet tyhjästä, vaan ne olivat osa suurta sivistysliikettä, joka pyyhki läpi Suomen maaseudun. Kuvitelkaa aika, jolloin lukutaito oli avain vapauteen ja valtaan. Täällä Mäntyharjulla, jossa metsät ja järvet määrittivät elämän rytmin, kirjasto tuli paikaksi, jossa paikallinen identiteetti ja maailmanlaajuinen tieto kohtasivat. Se ei ollut vain rakennus, vaan yhteisön yhteinen ponnistus. Täällä on istuttu pöydissä, joissa on pohdittu maanviljelyn uusia menetelmiä, luettu kiellettyjä ajatuksia ja haaveiltu kaukaisista maista, joista ei ollut muuta tietoa kuin näiden hyllyjen välissä olevista kirjoista. Se on ollut turvasatama sodan jälkeisille vuosille ja kasvun polttoainetta nuorisolle, joka halusi nähdä horisontin yli. Ja nyt, kun olemme täällä, kerron teille jotain, mitä ei löydy virallisista esitteistä. Sanotaan, että jokaisessa vanhassa kirjastossa on oma henkensä, ja täälläkin on liikkunut tarinoita ”hiljaisista lukijoista”. Jotkut vanhemmat asukkaat kuiskailevat, että tietyissä hyllyjen välissä voi tuntea selässään lämpimän hengityksen tai kuulla sivun kääntymisen, vaikka lähistöllä ei olisi ketään. Myytti kertoo uskollisesta kirjastonhoitajasta menneiltä vuosikymmeniltä, joka rakasti kokoelmaansa niin syvästi, ettei suostunut jättämään sitä edes poistuttuaan tästä maailmasta. Hän ei ole pelottava, vaan pikemminkin tarkkaileva. Sanotaan, että jos etsit kirjaa, jota et löydä, mutta suljet silmäsi ja keskityt, oikea teos saattaa ”satunnaisesti” pudota hyllyltä juuri eteesi. Se on kirjaston oma tapa auttaa etsijäänsä. Joten, kun kuljemme nyt eteenpäin, kannustan teitä tekemään jotain. Älkää vain katselko, vaan pysähtykää. Valitkaa kirja, jota ette olisi koskaan itse hakenneet, tai selailekaa vanhoja lehtikansia ja etsittepä sieltä oman sukunimenne tai tutun kadun nimen. Anna tämän paikan kertoa sinulle oma tarinansa. Muistakaa, että jokainen meistä on osa tätä jatkumoa, ja jokainen meistä jättää jälkensä tähän kaupungin muistiin. Olkaa hyvä, astukaa sisään ja antakaa uteliaisuuden johdattaa teidät. Mitä ihmeitä me täältä löydämme?