Luku 1
*(Opas pysähtyy Kerokujan asuintalon eteen, kääntyy ryhmän puoleen ja laskee äänensä hieman, ikään kuin kertoen salaisuutta. Hän elehtii kädellään rakennuksen julkisivua kohti.)*
Katsokaa tätä taloa. Ensi silmäyksellä se näyttää vain yhdeltä monista kaupungin asuintaloista, eikö vain? Mutta pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa, kuinka tämän kadun katuvalojen humina vaimenee ja tilalle nousee menneiden vuosikymmenten äänet: raitiovaunujen kirskunta kaukaisuudessa, nahkakenkien kopina kivetyksellä ja hiililämmityksen tuoksu, joka leijui ilmassa talviöinä. Täällä, Kerokujan varrella, aika tuntuu pysähtyneen. Tässä yksikköön kätkeytyy kerrostumia, jotka kertovat kaupungimme kasvukivuista, unelmista ja arjesta, jota ei ole kirjattu historian oppikirjoihin, vaan joka elää näiden seinien raoissa ja kellastuneissa tapetteissa.
Jos menemme syvemmälle historiaan, meidän on ymmärrettävä, mitä tämä alue on ollut. Kun kaupunki laajeni ja teollistuminen vei ihmisiä maalta, syntyi tarve asumiselle, joka oli toimivaa, mutta silti säädyllistä. Tämä asumisyksikkö on syntynyt aikana, jolloin arkkitehtuurissa etsittiin tasapainoa funktionaalisuuden ja kodikkuuden välillä. Täällä asui pikkuporvaristoa, virkamiehiä ja taitureita, jotka rakensivat uutta elämää sodanjälkeisessä maailmassa. Jokainen huoneisto oli oma pieni maailmansa, mutta yhteiset käytävät ja sisäpihat olivat sosiaalisia solmukohtia. Kuvitelkaa ne iltapäivähetket, kun naapurit vaihtoivat kuulumisia ja lapset juoksivat pihalla, tietäen tasan tarkkaan, kuka asui missäkin kerroksessa. Se oli yhteisöllisyyttä, jota me nykyään usein kaipaamme, mutta jota emme enää tunnista.
Mutta kuten jokaisessa vanhassa talossa, myös täällä on omat mysteerinsä. Kerokujan asukkaiden keskuudessa on vuosikymmenten ajan kiertänyt tarina eräästä huoneistosta, jota ei koskaan merkitty virallisesti pohjapiirustuksiin. Sanotaan, että talon rakennusvaiheessa jäi jäljelle pieni, salainen tila – eräänlainen ”unohdettu huone” – jota käytettiin joko arkistona tai kenties johonkin paljon hämärämpään. Jotkut vannovat kuulleensa vaimeita askelia tai nähneensä välähdyksiä ikkunoissa, joissa ei pitäisi olla ketään. Onko kyse vain kaupunkilegendasta vai kätkevätkö nämä paksut kiviseinät todella salaisuuksia, joita ei ole tarkoitettu julkisuuteen? Historioitsijana tiedän, että rakennukset muistavat kaiken, vaikka asukkaat olisivat jo kauan sitten poistuneet.
Nyt, kun katsotte tätä taloa uudestaan, näkyykö se teidän silmissänne erilaiselta? Se ei ole enää vain betonia ja puuta, vaan elävä organismi, joka hengittää menneisyyttä. Kannustan teitä katsomaan ylös niihin ikkunoihin ja miettimään, kuka on katsonut ulos tästä samasta kohdasta viisikymmentä vuotta sitten ja mitä hän toivoi tulevaisuudeltaan. Mutta nyt jatketaan matkaamme eteenpäin, ennen kuin tämän talon varjot ehtivät ottaa meidätkin mukaansa. Seuraavaksi suuntaamme kohti kaupungin sydäntä, mutta pitäkää Kerokujan hiljaisuus mielessänne.
