Kerttulinpuisto

(Opas pysähtyy puiston vehreimpään kohtaan, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmäämään hymyillen. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.)

Tervetuloa mukaan, hyvät ystävät. Pysähdytäänpä hetkeksi tässä. Vedäkää syvään henkeä – tunnetteko tuon kostean mullan ja vanhojen puiden tuoksun? Täällä Kerttulin puistossa kaupungin kiire ja autojen humina vaimenevat, ja me astumme eräänlaiseen vihreään aikakapseliin. Katsokaa ympärillenne. Nämä suuret puut eivät ole vain kasveja, ne ovat hiljaisia todistajia. Ne ovat nähneet, kuinka maailma ympärillä on muuttunut, kuinka hevoskärryt vaihtuivat autoihin ja kuinka pienet mökit nousivat suuriksi asuintaloiksi. Täällä vallitsee tietynlainen harras rauha, joka kutsuu meitä hidastamaan tahtia. Tunnitteko, kuinka ilma tuntuu täällä hieman viileämmältä ja pehmeämmältä? Se on tämän paikan taikaa.

Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, niin tämä puisto ei ole syntynyt sattumalta. Se on osa sitä suurempaa palapeliä, jolla tämä alue on muovautunut vuosikymmenten saatossa. Historiallisesti ajateltuna olemme alueella, jossa luonto ja ihminen ovat käyneet jatkuvaa neuvottelua. Ennen kuin täällä oli virallinen puisto, täällä on ollut osa sitä alkuperäistä, villiä suomaisemaa ja metsiköitä, jotka määrittivät tämän seudun asutusta. Kun kaupungistuminen alkoi vyöryä eteenpäin, osa näistä viheralueista säilytettiin tietoisesti, jotta kaupunkilaisilla olisi paikka hengittää. Kerttulin puisto on säilyttänyt palasen tätä alkuperäistä sielua. Se on muistutus ajasta, jolloin ihminen eli lähempänä maata ja vuodenaikojen vaihtelu määritteli päivän rytmin. Jokainen polku, jota me nyt kuljemme, on kulkenut tuhansien jalkojen alla – lapsia, jotka ovat leikkinäytelmiään esittäneet, ja nuoria pariskuntia, jotka ovat täällä salaisuuksiaan jakaneet.

Ja tästä puhuen, jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa. Paikalliset legendat ja hiljaiset tarinat kertovat, että puiston syvimmät kolkkaukset kätkevät sisäänsä enemmän kuin vain juuria ja kiviä. Sanotaan, että tietyissä valoissa, erityisesti sumuisina syysaamuina, voi tuntea jonkun läsnäolon, joka ei kuulu tähän aikaan. Ehkä kyse on vain mielikuvituksesta, mutta historian harrastajana tiedän, että paikoissa, joissa luonto on saanut kukoistaa rauhassa, asuu usein myös alueen henki. Onko täällä kulkenut muinaisia polkuja, jotka johtivat kauemmas metsiin? Onko täällä kätketty jotain, mitä ei haluttu löydettävän? Puiston hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan se on täynnä kerrostuneita muistoja, jotka odottavat vain oikeaa kuuntelijaa.

Nyt kun me olemme imeneet itsemme tähän tunnelmaan, haluan teidät kokeilemaan yhtä asiaa. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuunnelkaa. Älkää kuunnelkanne kaupunkia, vaan kuunnelkaa tuulta lehdissä ja lintujen kutsua. Yrittäkää kuvitella itsenne sata vuotta taaksepäin. Mitä te näkisitte? Mitä te kuulisitte? Kun avaatte silmänne, katsokaa puistoa uudella tavalla. Se ei ole vain vihreä alue kartalla, vaan elävä organismi ja historian kirja. Toivon, että vietätte vielä hetken täällä omassa rauhassanne, ennen kuin jatkamme matkaamme. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historian polun kanssani.