Mäkipäänsaari

*(Opas pysähtyy rannalle, katsoo ympärilleen ja viittaa kädellään kohti Mäkipäänsaarta. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä pysähtyen antamaan luonnon äänien täyttää tauot.)* Katsokaa tätä näkymää. Hengittäkää syvään. Tunnutteko sen? Se on se tietty tuoksu, jossa yhdistyy kostea sammal, vanha havupuu ja veden raikkaus. Tervetuloa Mäkipäänsaarelle. Monelle tämä on vain yksi saari muiden joukossa, vihreä piste kartalla, mutta minulle – ja ehkä pian myös teille – tämä paikka on kuin avoin historian kirja. Kun seisomme tässä, me emme ole vain luonnon keskellä, vaan me olemme ajassa. Täällä kiire loppuu ja hiljaisuus alkaa puhua. Huomaatteko, miten valo siivilöityy puiden läpi? Se on sama valo, joka on valaisenut nämä rannat satoja vuosia, kauan ennen kuin meistä kenestäkään oli edes ajatus. Mutta jos me katsomme pintaa syvemmälle, niin täällä on sykkinyt elämä, jota ei enää näy päällepäin. Mäkipäänsaari ei ole aina ollut vain lintujen ja kauristen valtakunta. Historiallisesti tällaiset saaret ovat olleet elintärkeitä solmukohtia. Miettikää niitä ihmisiä, jotka kulkivat näitä vesistöjä soutuveneillä, kantaen mukanaan kalastusverkkoja, tervaa tai ehkäpä salaisia viestejä. Täällä on varmasti levätty, tulta sytytetty ja sääsuojia rakennettu. Alueen maaperässä lepää muistoja ajalta, jolloin luonnonvarojen hallinta oli eloonjäämiskysymys. Jokainen kivi ja jokainen vanha puunrunko on todistaja ajalle, jolloin ihminen eli symbioosissa ympäristönsä kanssa – välillä kunnioittaen, välillä taistellen. Tämä saari on ollut turvasatama ja tarkkailupiste, paikka, josta on seurattu vedenpinnan nousua ja vuodenaikojen vaihtelua sukupolvelta toiselle. Ja sitten on tietysti se, mitä ei kirjoitettu virallisiin arkistoihin. Jokaisella tällaisella saarella on salaisuutensa. Paikalliset kertomukset ja vanhat myytit vihjaavat, että Mäkipäänsaari on toiminut kohtaamispaikkana sellaisillekin ihmisille, jotka eivät halunneet tulla nähdyiksi. Ehkä täällä on kaupattu kiellettyjä tavaroita tai kenties täällä on solmittu sopimuksia, jotka muuttivat lähiympäristön kohtaloita. On sanottu, että saaren syvimmässä metsikössä, siellä missä kallio nousee jyrkästi, asuu vieläkin vanha metsän henki, joka vahtii saaren rauhaa. Se on tietysti tarinoita, mutta eikö historia olekin lopulta vain tarinoita, joihin uskomme? Kun aurinko laskee ja sumu nousee veden pinnalta, on helppo uskoa, että saari kuiskaa meille asioita, joita me nykyihmiset olemme unohtaneet kuunnella. Nyt minä haluan haastaa teidät. Kun me jatkamme matkaamme saaren sydämeen, älkää vain katsoko maisemia, vaan yrittäkää kuulla ne äänet, jotka ovat jääneet kivien väliin. Etsikää merkkejä siitä, että täällä on kuljettu ennen meitä. Ehkä se on vain epätavallisen muotoinen kivi tai polun jäänne, joka katoaa sammaleen alle. Mäkipäänsaari ei anna vastauksiaan helposti, se vaatii kärsivällisyyttä ja kunnioitusta. Mutta jos pysytte hiljaa ja annatte mielikuvituksen kuljettaa, huomaatte, että tämä luonnonhelmi on paljon enemmän kuin vain saari. Se on muistiinpano menneisyydestä. Jatketaanpa, niin katsotaan, mitä saari haluaa meille vielä näyttää.