Luku 1
*(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennon asennon ja pyyhkäisee kämmenellään ilmaa kutsuen ryhmää lähemmäs. Hän puhuu rauhallisesti, mutta innostuneesti, välillä tauoten ja osoittaen ympäröivää luontoa.)*
Katsokaapa tätä vehreyttä. Tervetuloa Haruspuistoon. Kun me nyt seisomme tässä, on helppo luulla, että olemme vain tavallisessa kaupunkipuistossa, missä tuuli humisee lehdissä ja kaupungin melu vaimenee kaukaisuuteen. Mutta pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa, miltä täällä tuoksui satoja vuosia sitten. Täällä, missä nyt kasvaa siistejä nurmikoita ja varjoisia puita, ilma oli raskasta. Se oli sekoitus rautaa, verta, hikeä ja jotain paljon synkempää. Me emme ole vain luonnon helmassa, vaan seisomme historian kerrostumien päällä. Tämä puisto on kuin peitto, joka on heitetty kaupungin vanhimpien ja brutaaleimpien salaisuuksien päälle, jotta voisimme tänään kävellä täällä rauhassa.
Jos menemme syvemmälle historiaan, niin tässä paikassa on tapahtunut asioita, jotka nykyihmiselle tuntuvat kauhuromaanilta. Haruspuiston nimi ei tulle hyvästä. Harus viittaa sisäelimiin, ja se ei ole sattumaa. Ennen kuin kaupunki kasvoi ja muuttui, täällä sijaitsivat teurastamot ja veromoit. Tämä oli kaupungin takapiha, paikka, jonne kaikki epämiellyttävä siirrettiin. Täällä on käsitelty eläimiä, ja kenties vielä kauhistuttavampaa, täällä on kohdattu kuolema monessa eri muodossa. Keskiajan ja uuden ajan taitteessa tällaiset alueet olivat usein rajamailla, kaupungin muurien ulkopuolella, missä laki ja järjestys olivat löysempiä. Täällä on tehty työtä, jota kukaan ei halunnut nähdä, mutta jota kaikki tarvitsivat. Maaperä on imenyt itseensä vuosikymmenten ajan orgaanista ainesta, ja juuri se on tehnyt tästä paikasta niin vehreän. Kaikki tämä kauneus, jota me nyt ihailemme, on kirjaimellisesti kasvanut vanhan maailman jätteiden ja kärsimyksen päällä.
Mutta historian kirjat kertovat vain osan totuudesta. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita, joita ei kirjoiteta oppikirjoihin. Sanotaan, että tietyillä kohdilla puistoa, erityisesti hämärän laskeutuessa, voi kuulla kummallisia ääniä, jotka eivät kuulu linnuille tai tuulelle. Legendojen mukaan täällä vaeltaa edelleen niiden sielut, jotka eivät koskaan päässeet pois kaupungin laidalta. On puhuttu varjoista, jotka liikkuvat puiden välissä, ja kylmistä kohdista, joissa ilma jähmettyy keskellä heinäkuuta. Jotkut sanovat, että puiston juuret ovat kietoutuneet vanhoihin ketjuihin ja unohdettuihin salaisuuksiin, joita ei ole koskaan kaivettu esiin. Se on sellainen urbaani myytti, joka muistuttaa meitä siitä, että vaikka me pyyhkisimme pinnan puhtaaksi, menneisyys ei koskaan poistu täysin. Se jää elämään tuntumuksiin ja kuiskauksiin.
Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme ja kuljemme polkuja pitkin, pyydän teitä katsomaan tarkemmin. Älkää katsoko vain puita, vaan miettikää, mitä niiden alla lepää. Kokeilkaa tuntea jalkojenne alla olevan maan painon. Se on historian painoa. Minä haastan teidät etsimään puistosta sen kohdan, jossa tunnette jonkin oudon värähdyksen tai näette jotain, mitä ette osaa selittää. Menneisyys ei ole täällä vain muisto, vaan se on läsnä jokaisessa lehdessä ja jokaisessa varjossa. Olkaa varovaisia, mutta uteliaita. Tervetuloa tutkimaan Haruspuiston hiljaisuutta – ja kuuntelemaan, mitä se teille kertoo.
