Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, katsoo hetken rautatiekiskoja ja kääntyy sitten ryhmään päin. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.)
Katsokaa tätä paikkaa. Me seisomme tässä keskellä modernia kaupunkia, junat suhahtavat ohitsemme muutaman minuutin välein, eikä kukaan meistä oikein pysähdy miettimään, mitä tämän teräksen ja soran alla oikeasti sykkii. Mutta jos suljetta silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla sen. Voitte kuulla tuhansien miesten huudot, raskaan raudan kolinan ja sen loputtoman, rytmisen hakkaamisen, joka kaikui näissä metsissä yli sata vuotta sitten. Tässä kohdassa Oulun radan rakentajien muistomerkki ei ole vain kasa kiveä ja pronssia, vaan se on hiljainen todistaja ajasta, jolloin pohjoiseen vievä rautatie oli enemmän kuin pelkkä kulkuväline. Se oli tahto voittaa luonto ja etäisyydet.
Mennään nyt hetkeksi taaksepäin, 1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alkuun. Kuvitelkaa itsenne rakennustyömaalle. Ei olleet mitään nykyaikaisia kaivinkoneita tai laserpäätöjä, vaan kaikki tehtiin lihasvoimalla, lapiolla ja dynamiitilla. Työmailla raataivat tuhannet miehet, joista monet olivat tulleet kaukaa, kenties vain tilanteen pakkoon, etsimään elantoa. He elivät karuissa työmaabarakeissa, joissa pakkaskelit pureivat luuhun ja kevään kelirikko teki teistä jokaisesta kurassa vyötäröön. Se oli brutaalia työtä. Kivet piti siirtää käsin, pengerrykset nostaa hiekkavalulla ja kiskot lyödä kiinni maahan säällä kuin säällä. Oulun radan rakentaminen oli valtava ponnistus, joka yhdisti Pohjanmaan ja avasi oven kaupankäynnille ja ihmisten kohtaamisille. Jokainen kilometri, jonka tänään kuljemme junalla muutamassa minuutissa, on maksettu hikellä, verellä ja äärimmäisellä uupumuksella.
Tämän työn ympärille kietoutui tietysti omat tarinansa ja myyttinsä. Sanotaan, että rakentajien keskuudessa vallitsi eräänlainen kova, mutta syvä veljeys. Heillä oli oma kielensä, omat huumorinsa ja tietenkin tapansa käsitellä raskasta arkea. Kertomukset kertovat, kuinka työmiehet saattoivat olla kovia ja karkeita ulospäin, mutta kun työpäivä päättyi ja nuotio sytytettiin, jaettiin viimeisetkin riivileivät ja muisteltiin kotejaan. On myös puhuttu siitä, kuinka monet näistä miehistä jäivät radan varrelle – ei vain onnettomuuksien vuoksi, vaan uupumukseen ja sairauksiin. Onko jokaisen rakentajan kohtalo tiedossa? Ei varmasti. Moni heistä on jäänyt nimettömäksi historian hämäriin, mutta heidän sielunsa ja vaivansa ovat ikuisesti osa tätä maaperää, jota me nyt poljemme.
Kun katsotte nyt tätä muistomerkkiä uudestaan, älkää nähneet vain taideteosta, vaan näkyköön siinä ne karkeat kädet ja uurteiset kasvot. Tämä paikka muistuttaa meitä siitä, että kaikki se helppous ja nopeus, jota me nykyään vaadimme, on rakennettu jonkun toisen valtavalla uhrauksella. Seuraavan kerran, kun nousette junaan ja katsotte ikkunasta vilaukselta ohitse kiitävää maisemaa, muistakaa nämä miehet. He eivät rakentaneet vain kiskoja, vaan he rakensivat tietä tulevaisuuteen, jota me nyt elämme. Pidetään heidät mielessä, kun jatkamme matkaamme.