Luku 1
(Opas pysähtyy linnan massiivisen portin eteen, ottaa syvään henkeä ja katsoo ryhmäänsä hymyillen. Hän elehtii kädellään kohti harmaita, sammaloituneita muureja.)
Katsokaa tätä näkyä. Tunnetteko tekin sen, miten ilma muuttuu täällä? Se on raskaampaa, kosteampaa ja täynnä sellaista hiljaisuutta, joka ei ole tyhjyyttä, vaan täynnä muistoja. Tervetuloa Vanhan karhulinnan sydämeen. Kun seisomme tässä, emme ole vain kaupungin keskustassa, vaan me seisomme kirjaimellisesti historian päällä. Nämä muurit ovat nähneet vuosisatojen vaihtuvan, ne ovat kestäneet piirityksiä, tulipaloja ja kymmenien hallitsijoiden nousut ja laskut. Kuunnelkaa tarkkaan tuota tuulta, joka ulvoo kulmien takana. Moni sanoo, että se ei ole vain tuulta, vaan linnan vanhojen vartijoiden kuiskausta, jotka vieläpäin valvovat tätä kiveä ja rautaa. Tänään me emme vain kävele käytävillä, vaan me avaamme oven menneisyyteen.
Jos mennään syvemmälle historiaan, niin tämä paikka ei syntynyt sattumalta. Karhulinna rakennettiin strategiselle kukkulalle, josta hallittiin koko ympäröivää kauppareittiä ja vesistöä. Alussa se oli vain karu puutornitukikohta, mutta ajan myötä siitä kasvoi tämä kivinen jättiläinen, jonka näette. Keskiajalla tämä oli vallan symboli. Täällä tehtiin päätöksiä, jotka määrittivät tuhansien ihmisten kohtalon, ja täällä varastoitiin kaupungin rikkauksia. Mutta linna ei ollut vain loistoa ja juhlia. Sen kellarikerroksissa, missä ilma on edelleen jäätävää, on koettu kauhua ja epätoivoa. Siellä on pidetty vankeina niitä, jotka uskaltaivat haastaa vallan. Kun katsotte noita kapeita ampuma-aukkoja, muistakaa, että jokaisen aukon takana on joskus seissyt pelokas nuori sotilas, joka on katsellut horisonttiin ja toivonut, ettei vihollinen iskisi juuri tänään.
Mutta kuten jokaisella vanhalla linnalla, myös Karhulinnalle kuuluu oma salaisuutensa, josta historiankirjat vaietvat. Paikalliset puhuvat edelleen Karhun varjosta. Legendan mukaan linnan perustaja teki sopimuksen metsän henkien kanssa suojellakseen kaupunkia, ja vastineeksi linnaan jäi asumaan olento, joka ei koskaan kuole. Sanotaan, että linnan syvimmässä, unohdetussa kellarissa on ovi, jota ei saa koskaan avata. Jos sitä avataan, kaupungin on sanottu kohtaavan suuren onnettomuuden. Onko kyse vain kansantarinoista? Ehkä. Mutta kun kuljemme myöhemmin pimeillä käytävillä ja kuulemme kiven raapaisua tai näemme vilauksen jostain tummasta kulman takana, niin muistakaa tämä tarina. Jotkut asiat on tarkoitettu pysymään salaisina, ja jotkut varjot eivät katoa, vaikka sytyttäisimme kuinka monta soihtua.
Nyt, kun olette kuulleet tämän, olen utelias nähdä, kuka teistä uskaltaa astua ensimmäisenä sisään. Me menemme nyt kohti sisäpihaa, mutta pyydän teitä: pysykää lähelläni ja tarkkailkaa ympäristöänne. Katsokaa kiven halkeamia ja nuolia, jotka ovat jääneet seiniin vuosisatoja sitten. Historia ei ole vain päivämääriä kirjassa, vaan se on tätä tuntoa, tätä hajua ja tätä jännitystä, jota tunnette nyt vatsanpohjassanne. Ottakaa askel eteenpäin ja annostelkaa uteliaisuutenne varovasti. Mennäänpä katsomaan, mitä Karhulinna haluaa meille vielä kertoa. Seuraatte minua.
