1918 Sodan työläisuhrien muistolle

(Opas pysähtyy muistomerkin äärelle, katsoo hetken hiljaa ympäristöä ja kääntyy sitten ryhmään päin. Ääni on rauhallinen, hieman madaltunut.) Katsokaa tätä paikkaa. Täällä, tämän kiven ja hiljaisuuden äärellä, aika tuntuu pysähtyneen. Kun me seisomme tässä, on helppo unohtaa, että tämän saman maan alla lepää tarinoita, jotka olivat vuosikymmeniä vain kuiskauksia tai raskaita vaikenemisia. Tunnetehan tekin sen ilmassa? Se ei ole vain viileyttä, vaan sellaista historian painoa, joka tekee meistä kaikista pieniä. Tämä ei ole vain muistomerkki, vaan se on hauta, muistutus ja avoin haava. Täällä ei juhlisteta voittoja, vaan täällä kohdataan menetys. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaisen huudon tai nähdä harmaat takit sumussa. Tervetuloa paikkaan, jossa Suomen historian vaikein luku on kirjoitettu vereen ja kyyneliin. Mennään nyt hieman syvemmälle siihen, mitä täällä oikein tapahtui. Vuosi 1918 oli Suomen kansakunnan pimein hetki, kun veli kääntyi veljeä vastaan. Punaiset ja valkoiset, kaksi maailmaa yhden rajan sisällä. Työläisuhrit, joiden muistolle tämä paikka on omistettu, eivät olleet vain sotilaita, vaan he olivat isämiesten, äitien ja nuorten unelmia paremmasta huomisesta, tasa-arvosta ja leivästä. Mutta sota ei päättynyt vain taistelukentille. Se jatkui vankileireillä ja teloitusryhmien edessä. Moni heistä ei kuollut rintamalla, vaan heidät surmattiin sodan päätyttyä, usein ilman kunnon oikeudenkäyntiä. He olivat niitä, jotka jäivät historian hämäriin, niitä, joiden nimiä ei saanut huutaa ääneen, koska he olivat väärällä puolella voittajien kirjoittamaa historiaa. Se oli brutaalia, se oli nopeaa ja se jätti jälkeensä tyhjyyden, joka kesti sukupolvia. Tässä kohtaa tulee se kaikkein raskain osa, tuo vaikenemisen kulttuuri. Tiedättekö, että monet näistä haudoista olivat vuosia nimettömiä? Se oli tietoinen valinta. Perheet pelkäsivät, että surun näyttäminen työläisuhrien kohdalla voisi tuoda vaikeuksia tai leimata heidät maanpettureiksi. Syntyi eräänlaisia paikallisia myyttejä, tarinoita haudoista, joita ei saanut etsiä, tai nimistä, jotka pyyhittiin kirjanpidosta. Tämä paikka on ollut pitkään kuin salaisuus, jota kaikki tiesivät, mutta josta kukaan ei puhunut. Se on ollut hiljainen sopimus: me emme puhu tästä, jotta voisimme elää rinnakkain. Mutta salaisuudet eivät koskaan katoa, ne vain muuttavat muotoaan ja jäävät elämään lapsenlapsiin, jotka kysyvät, miksi isoisän puuttuivat kuvista tai miksi tiettyjä aiheita vältettiin joulupöydässä. Mutta nyt, kun me seisomme tässä, meillä on mahdollisuus tehdä jotain. Meillä on mahdollisuus antaa näille ihmisille se ääni, joka heiltä otettiin. Katsokaa tätä muistomerkkiä uudestaan. Se ei ole vain kiveä, vaan se on silta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Se muistuttaa meitä siitä, mitä tapahtuu, kun keskustelu lakkaa ja viha ottaa vallan. Haluan, että vietätte tässä vielä hetken omassa rauhassanne. Mietikää niitä ihmisiä, jotka halusivat vain elää arvokkaasti, ja pohtikaa, kuinka arvokasta on se rauha, jossa me nyt elämme. Kiitos, kun kuljitte tämän matkan kanssani. Voimme nyt jatkaa matkaamme, mutta jättäkää osa sydämestänne tänne, tämän hiljaisuuden pariin.