Asbestos Art Space

(Opas pysähtyy Asbestos Art Spacen eteen, katsoo hetken rakennuksen raakaa julkisivua ja kääntyy sitten ryhmään päin, hymyillen itsevarmasti.) Katsokaapa tätä paikkaa. Ensimmäisellä silmäyksellä se näyttää vain kolkolta betonikuorelta, ehkä jopa hieman hylätyltä, mutta pysähtykää hetkeksi. Tunnetteko te sen? Se on se tietty lataus, joka on vain paikoissa, joissa teollinen menneisyys ja moderni luovuus kohtaavat. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, ikään kuin seinät hengittäisivät vieläkin vanhojen koneiden rytmiä, mutta samalla täällä on jotain odottavaa ja jännittävää. Me emme ole vain taidegalleriassa, vaan olemme astumassa tilaan, joka on kokenut täydellisen metamorfoosin. Tervetuloa Asbestos Art Spaceen, paikkaan, jossa raaka materiaali ja hienostunut visio käyvät jatkuvaa vuoropuhelua. Mennäänpä nyt syvemmälle siihen, mistä kaikki alkoi. Kuten nimi antaa ymmärtää, tämä paikka ei syntynyt taiteen vuoksi, vaan raskaan teollisuuden tarpeista. Vuosikymmeniä sitten täällä vallitsi täysin eri maailma: melu, hiki ja pöly. Asbesti oli aikanaan ihmeaine, tulenkestävä ja kestävä, ja se oli osa sitä suurta teollista optimismin aikaa, jolloin uskottiin, että ihminen voi valjastaa minkä tahansa materiaalin palvelukseensa. Mutta kuten historia meille usein opettaa, jokaisella teknologisella voitolla on hintansa. Kun asbestin vaarat paljastuivat, tällaiset tilat muuttuivat hyödyllisistä koneistoista vaarallisiksi muistomerkeiksi. Ne jätettiin tyhjilleen, hämähäkkien ja pölyn valtaan, ja ne odottivat vuosia, kunnes joku näki niiden rappion läpi. Se on kiehtovaa, kun ajattelee, miten tila, joka oli kerran tarkoitettu vain tehokkuudelle ja tuotannolle, on nyt puhdistettu ja muutettu paikaksi, jossa ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin inspiraatio ja itsetutkiskelu. Tähän tilaan liittyy kuitenkin jotain enemmän kuin vain rakennusmateriaalit. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita siitä, mitä näissä seiniin on jäänyt. Sanotaan, että teollisuuden aikakaudella täällä tehtiin päätöksiä, jotka vaikuttivat koko alueen kohtaloon, ja että osa näistä salaisuuksista on edelleen imeytyneenä betoniin. On olemassa myytti, jonka mukaan tila kieltäytyi aluksi ottamasta vastaan uusia asukkaita; että se vaati jonkinlaisen sovinnon menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Taiteilijat, jotka tänne muuttivat, kertovat usein erikoisesta tunteesta, ikään kuin rakennus itse valitsisi, kenen teokset täällä saavat hengittää. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin kunnioittavaa. Se on kuin tila muistuttaisi meitä siitä, että mikään ei katoa kokonaan, vaan se vain muuttaa muotoaan. Nyt, kun olemme kävelleet tämän historian läpi, kutsun teidät astumaan sisälle. Kun katsotte nykyisiä installaatioita ja värikkäitä maalauksia, muistakaa se kontrasti: tuo kirkas väri vasten harmaata betonia. Se on juuri se jännite, joka tekee tästä paikasta erityisen. Älkää vain katsoko taidetta, vaan tuntekaa se tila, jossa se sijaitsee. Anna itsesi eksyä näihin huoneisiin ja pohdi, mitä sinä näkisit tässä tilassa, jos saisit aloittaa alusta. Mennäänpä, tutkimme yhdessä, mitä kulman takana odottaa.