Luku 1
*(Opas pysähtyy nuorisotalon eteen, katsoo rakennusta hetken hymyillen ja kääntyy sitten ryhmän puoleen. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, käyttäen käsiään painottamaan tarinan käänteitä.)*
Katsokaapa tätä rakennusta. Ensi silmäyksellä se saattaa näyttää vain yhdeltä kaupungin monista puu- tai kivitaloista, mutta jos pysähdytte hetkeksi ja suljette silmänne, voitte melkein kuulla sen. Kuulkaa ne naurut, ne kiivaat väittelyt ja sen tietynlaisen sähköisyyden, joka vallitsee, kun nuori sukupolvi ottaa tilan haltuunsa. Täällä, Koskelan nuorisotalon seinien sisällä, ei ole kyse vain tiilistä ja lankuista, vaan se on ollut vuosikymmenten ajan turvasatama, kapinan keskus ja paikka, jossa monet meistä on löydetty. Täällä on haettu vastausta kysymykseen siitä, kuka minä olen ja mihin minä kuulun, kun koti ja koulu eivät aina tarjonneet niitä vastauksia.
Kun mennään syvemmälle historiaan, on ymmärrettävä se yhteiskunnallinen murros, josta tällaiset talot syntyivät. Koskela ei syntynyt tyhjiössä. Se oli vastaus kaupungistumisen tuomiin haasteisiin, aikaan jolloin nuorisoa alettiin nähdä omana ryhmänään, jolla on omat tarpeensa ja oikeutensa. Talo on nähnyt maailman muuttuvan ympärillään: se on kokenut sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ajan, kuusikymmenluvun konservatiivisuuden ja sitten seitsemänkymmenluvun vapauden kaipuun. Se on ollut paikka, jossa on soitettu levyjä, jotka vanhemmat pitivät meluna, ja jossa on suunniteltu asioita, jotka näyttivät aikanaan mahdottomilta. Arkkitehtonisesti talo heijastaa tätä käytännöllisyyttä, mutta sen sielu on muovautunut jokaisen nuoren mukaan, joka on täällä kynnykseen astunut. Se on ollut sosiaalisen työn etuvartio, jossa on opittu neuvottelemaan, riitelemään ja lopulta sovittu.
Mutta kuten jokaisessa vanhassa talossa, myös täällä on omat salaisuutensa ja urbaanit legendansa. Jos kysytte täällä pitkään viihtyneiltä, he kertovat teille tarinoita kellarikerroksista ja nurkista, joihin ei ole ollut tarkoitus mennä. Sanotaan, että talon seinät ovat imeneet itseensä tuhansien nuorten salaisuudet, ensimmäiset rakastumiset ja ne kuiskaavat lupaukset, joita ei koskaan kerrottu aikuisille. On kiertänyt huhuja jostain ”kadonneesta huoneesta” tai salaisesta käytävästä, joka johti kauemmas kaupunkiin, mutta totuus on ehkä vielä mielenkiintoisempi. Suurin myytti on se, että Koskelan nuorisotalon henki ei koskaan poistu; se elää jokaisessa uudessa sukupolvessa, joka tulee tänne etsimään omaa paikkaansa. Se on sellainen näkymätön jatkumo, joka yhdistää tämän päivän nuoret niihin, jotka kulkivat näillä samoilla lattialankuilla viisikymmentä vuotta sitten.
Nyt, kun katsomme tätä taloa uudestaan, näemme sen eri valossa, eikö vain? Se ei ole vain rakennus, vaan elävä arkisto meidän yhteisestämme nuoruudesta ja kasvukivuista. Kehotan teitä, kun kuljemme tästä eteenpäin, miettimään omaa nuoruuttanne tai sitä paikkaa, joka teille oli tärkeä. Mitä tarinoita teidän seinänne kertoisivat, jos ne osaisivat puhua? Mennäänpä nyt eteenpäin, mutta pidetään mielessä se ajatus, että kaupungin todellinen historia ei löydy vain suurista monumenteista, vaan juuri tällaisista eläväisistä ja sielukkaista paikoista. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historiamatkaisen kanssani.
