Drakkulan Sukulinna

(Opas pysähtyy linnan porttien eteen, katsoo ylös jyrkkään rinteeseen ja viittaa kädellään kohti harmaita kiviä. Ääni on matala, kutsuva ja hieman salaperäinen.) Katsokaa tätä näkyä. Tervetuloa, hyvät ystävät, tänne Transilvanian sydämeen, missä sumu kietoutuu vuorenhuipujen ympärille ja ilma tuntuu jostain syystä painavammalta kuin muualla. Seisomme nyt Branin linnan edessä, jota maailma kutsuu Drakkulan sukulinnaksi. Huomaatteko, miten se nousee tuolta kalliolta kuin jokin elävä olento? Se ei ole mikään hienostunut kuninkaallinen palatsi, vaan karu, terävä ja käytännöllinen linnoitus. Täällä, näiden paksujen kivimuurien suojassa, historia ja fantasia kietoutuvat niin tiukasti yhteen, ettei niitä voi enää erottaa. Tunnetehan tekin sen pienen väristyksen niskassanne? Se on tämän paikan sähköä, sekoitus keskiaikaista pelkoa ja ikuista mystiikkaa. Mutta nyt, lasketaan hetkeksi mielikuvitus ja katsotaan faktoihin, sillä historian harrastajana tiedän, että todellisuus on usein vieläkin kiehtovampaa. Tämä linna rakennettiin alun perin 1300-luvun lopulla vartioimaan kauppareittiä Transilvanian ja Wallachian välillä. Se oli strateginen piste, tulliasema ja puolustuslinja. Ja tässä kohtaa astuu kuvaan mies, jonka nimi saa vielä nykyäänkin ihmiset hiljenemään: Vlad III, eli Seiväs-Vlad. Hän ei ehkä asunut täällä pysyvästi, mutta hän liikkui näiden käytävien läpi, halliten maataan rautaisella otteella ja säälimättömällä kurilla. Vlad oli soturi, joka taisteli ottomaanien valtakuntaa vastaan, ja hänen maineensa julmuudesta – kuten vieraiden seiväittämisestä – loi pohjan sille kauhulle, joka myöhemmin inspiroi kirjailijoita. Linna on nähnyt sodia, piirityksiä ja valtioiden vaihtumisia, ja jokainen mureneva kivi täällä kantaa mukanaan muistoa ajasta, jolloin valta otettiin väkivalloin ja pidettiin pelolla. Sitten meillä on tietysti tuo kuuluisa myytti. Bram Stoker, joka loi Drakkulan maailmalle, ei koskaan vieraillut täällä, mutta hän loi tarinansa pirstaleisista kertomuksista ja tunnelmista. Ihmiset haluavat uskoa, että näissä pimeissä kellareissa ja kapeissa portaikossa on vaellettu yöisin, janoisena ja kuolemattomana. Onko se totta? No, historiallisesti katsottuna kenties ei, mutta katsokaa noita kieroon kallellaan olevia käytäviä ja salaisia ovia. On helppo kuvitella, miten joku voisi kadota näihin seiniin tai kuunnella salaa vieraita vieraita. Se on juuri tämä jännite todellisen linnoituksen ja goottilaisen kauhun välillä, joka tekee Branista niin erityisen. Se ei ole vain rakennus, vaan peili, johon heijastuvat meidän omat pelkomme pimeyttä kohtaan. Nyt, kun olemme valmistautuneet henkisesti, kutsun teidät astumaan sisään. Muistakaa, että kun kuljemme ylös kapeita portaita, älkää kiirehtikö. Pysähtykää kuuntelemaan tuulta, joka ulvoo tornien välissä, ja katsokaa tarkkaan varjoja, jotka tanssivat seinillä. Kuka tietää, kuka meitä tarkkailee? Olkaa varovaisia askeltenne kanssa, sillä nämä lattiat ovat nähneet satojen vuosien kulutuksen ja ehkäpä muutaman salaisuuden, jotka olisi pitänyt jättää kertomatta. Seikkailu alkaa nyt – seuraatteko minua, vai jääkö joku teistä taakse odottamaan yön laskeutumista? Mennään, tutkimme yhdessä tämän kivisen labyrintin syvimmät kolkat.