Asematie

*(Opas pysähtyy Asematien alkupäähän, kääntyy ryhmän puoleen ja hymyilee itsevarmasti, mutta kutsuvasti. Hän elehtii kädellään katua pitkin.)* Katsokaa ympärillenne. Me seistään nyt Asematiellä. Nykyään tää saattaa näyttää vaan yhdeltä kaupungin monista kadusta, mutta jos suljetta silmänne hetkeksi ja kuuntelette, voitte melkein kuulla sen. Sen jatkuvan hälinän, hevosten kavioiden kopin mukulakivillä ja höyryveturin kaukaisen, kumean vihellyksen, joka kertoi koko kaupungille, että maailma on taas vähän lähempänä. Tää katu on ollut kaupungin portti ulkomaailmaan, se on ollut se hermokeskus, missä jännitys ja kaipaus ovat kohdanneet. Täällä on hyvästelty rakkaimpia ja toivotettu tervetulleiksi tuntemattomia. Täällä on haistettu hiili, terva ja kaukaisten maiden mausteet, jotka ovat saapuneet rautatien mukana. Tää ei oo vaan asfalttia ja betonia, vaan tää on kaupungin muistiinpanikirja. Mennäänpä vähän syvemmälle historiaan. Kun rautatie tänne tuli, se muutti kaiken. Asematie ei syntynyt sattumalta, vaan se rakennettiin palvelemaan tätä uutta, nopeaa aikaa. Kuvitelkaa ne ensimmäiset vuosikymmenet: tää katu täyttyi nopeasti upeista kivitaloista, hotelleista ja kahviloista, joissa kaupungin herrat ja naiset kohtasivat. Täällä tehtiin kauppaa ja solmittiin sopimuksia, jotka määrittivät kaupungin kasvun. Rautatie toi mukanaan teollisuuden, ja Asematie oli se suoni, jota pitkin raaka-aineet virtasivat sisään ja valmiit tuotteet ulos. Se oli moderniteetin symboli. Mutta se oli myös luokkajakojen näyttämö. Samalla kun hotellien aulat kiilsivät kristallikruunuista, kadun varressa oli myös kantoja, joissa rautatietyöläiset ja matkustajat lepäsivät, pölyiset ja väsyneet, kantaen mukanaan vain pientä matkalaukkua ja suuria toiveita paremmasta huomisesta. Mutta jokaisella kadulla on myös omat salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoiteta historiankirjoihin. Sanotaan, että täällä, jossain näiden vanhojen rakennusten välissä, on kulkenut vanhoja kellareita ja käytäviä, jotka yhdistivät asemarakennuksen kaupungin varakkaimpien kauppiaiden koteihin. Huhut kertovat, että sota-aikana ja levottomuuksien keskellä näitä käytäviä käytettiin salaisiin tapaamisiin ja viestien välitykseen, jotta silmät eivät nähneet. On myös paikallinen myytti siitä eräästä matkustajasta, joka odotti asemalla jotakuta, joka ei koskaan saapunut. Sanotaan, että sumuisina syysilta-aikoina, kun katu on tyhjä, voi vielä nähdä haalean varjon seisomassa lyhtypylvään alla, katse suunnattuna kiskoihin päin. On se tietty melankolia tässä paikassa, joka kumpuaa kaikista niistä kohtaamisista, jotka eivät koskaan tapahtuneet. Nyt, kun me ollaan kulkeneet tämän matkan läpi, mä haluan teidät miettimään yhtä juttua. Me kuljetaan täällä päivittäin, ehkä kiireisinä tai puhelimiin tuijottaen, mutta jokainen askel täällä on askel historian päällä. Seuraavan kerran kun kävelette Asematiellä, pysähtykää hetkeksi. Katsokaa ylös noiden vanhojen talojen räystäisiin ja miettikää, mitä kaikki ne tuhannet ihmiset ovat täällä ajatelleet ja tunteneet. Tämä katu on nähnyt kaupungin syntyvän, kasvavan ja muuttuvan, mutta sen sielu on edelleen tässä, meidän jalkojemme alla. Kiitos, kun kuljette mun kanssa tämän pienen aikamatkan. Nyt me jatketaan matkaa, mutta pidetään tuo tunnelma mielessä.