Mustankivenaukio

(Opas pysähtyy aukion keskelle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää ympärilleen. Hän hymyilee ja elehtii kädellään aukion avoimuutta.)

Katsokaa ympärillenne. Tässä me nyt seisomme, Mustankivenaukiolla. Huomaatteko, miten kaupungin melu tuntuu vaimenevan juuri tälle neliölle? On tässä paikassa jotain omituista, tietynlaista painovoimaa. Ehkä se on tuo harmaa kivitys tai se, miten rakennukset ympäröivät meitä kuin hiljaiset vartijat. Jos suljette silmänne hetkeksi ja kuvittelette pois nykyajan autot ja kiireen, voitte melkein haistaa vanhan kaupungin tuoksut: hevosten kaviota, hiilipölyä ja tuoreen leivän. Tämä ei ole vain tyhjä tila rakennusten välissä, vaan tämä on kaupungimme muisti. Täällä on kohdattu, täällä on kaupattu ja täällä on tehty päätöksiä, jotka määrittivät sen, miltä meidän kotikaupunkimme näyttää tänä päivänä.

Mutta mennäänpä syvemmälle, aikaan ennen asfalttia ja sähkövaloja. Mustankivenaukio ei aina ollut näin siisti. Sata-kaksi sataa vuotta sitten tämä oli kaupungin sykkivä sydän, mutta hyvin erilaisella tavalla. Se oli markkinapaikka, jossa vallitsi täydellinen kaaos. Kuvitelkaa tähän satoja puukärryjä, huutavia kauppiaita ja maaseudulta saapuneita ihmisiä, jotka toivat täällä myytäväksi kaikkea pellavasta rautaan. Nimi Mustankivi ei tulle vain sattumalta. Aukion keskellä oli aikoinaan valtava, luonnonmuovaama tumma graniittilohkare, joka toimi epävirallisena kohtaamispaikkana ja kauppojen solmukohtana. Se oli kaupungin nollapiste. Kun joku sanoi tapaavansa ystävänsä Mustankivellä, kaikki tiesivät tarkalleen, missä oltiin. Vaikka kivi on kauan sitten poistettu tieltä kaupungistumisen tieltä, sen jättämä jälki elää edelleen paikan nimessä ja tässä aukion tuntumassa.

Tämän aukion historian varjoissa liikkuu kuitenkin jotain, mitä viralliset historiankirjat eivät aina mainitse. Paikallisten keskuudessa on vuosisatoja kiertänyt tarina niin kutsutusta Mustan kiven kellariholvista. Sanotaan, että kiven alla, syvällä maan uumenissa, kulkee verkosto salaisia käytäviä, jotka johtavat suoraan kaupungintalon kellariin ja vanhan kirkon alttarin alle. Myytin mukaan näitä tunneleita käytettiin hätäpoistumisreitteinä suurten tulipalojen ja valloitusten aikana, mutta osa uskoo, että niissä on säilytetty kaupungin varhaisimpia arkistoja, joita ei haluttu ulkopuolisten näkeväen. Jotkut vannovat kuulevansa hiljaisina öinä, kun tuuli puhaltaa juuri oikeassa suunnassa, vaimeaa kuminaa kivityksen alta. Onko se vain kaupungin putkistoa vai kenties kaiku menneisyydestä, joka kieltäytyy katoamasta?

Nyt kun tiedätte, mitä tämän harmaan kiven alla oikeasti sykkii, näyttääkö aukio teidän silmissänne erilaiselta? Kannustan teitä siihen, että kun jatkamme matkaamme, pysähtykää vielä kerran ja katsokaa noita rakennusten julkisivuja. Etsikää sieltä pieniä yksityiskohtia, kuluneita kiviä tai outoja merkkejä seinissä. Kaupunki puhuu meille koko ajan, jos vain osaamme kuunnella. Mutta nyt, ennen kuin myytit vievät meidät kokonaan menneisyyteen, suunnataan katseet eteenpäin. Seuraava pysäkkimme on vieläkin salaperäisempi, joten pysykää lähellä ja pitäkää silmät auki. Tervetuloa mukaan jatkamaan tutkimusmatkaa!