Luku 1
*(Opas pysähtyy aukion keskelle, levittää kätensä hieman ja katsoo ryhmää hymyillen, mutta äänessä on tiettyä mystiikkaa.)*
Katsokaapa ympärillenne. Täällä me nyt seisomme, Mustankivenaukiolla. Ensimmäinen asia, minkä huomaatte, on tämä omituinen hiljaisuus, vaikka olemme keskellä kaupunkia. Tuntuu, eikö? Kuin ilma olisi täällä hieman tiheämpää, painavampaa. Huomaatteko, miten kivet jalkojemme alla eivät ole tasaisia, vaan ne kantavat mukanaan satojen vuosien kulutusta. Kun suljette silmänne ja kuuntelette kaupungin kaukaisia ääniä, voitte melkein kuvitella, kuinka täällä on joskus kaikunut hevosten kavioiden kopina ja kauppiaiden huudot. Tämä ei ole vain tyhjä tila rakennusten välissä, vaan se on kaupungimme sydän, joka on lyönyt hitaasti ja tasaisesti vuosisatojen ajan, imien itseensä jokaisen salaisuuden, joka on täällä kuiskaattu.
Jos menemme syvemmälle historiaan, niin Mustankivenaukio ei ole aina ollut tällainen puistomainen levähdyspaikka. Alun perin tämä oli kaupungin brutaalein ja vilkkain solmukohta. Täällä kohdistui kauppareittien risteys, ja nimen Mustankivi tulee siitä valtavasta, tummasta graniittilohkareesta, joka hallitsi tätä paikkaa ennen kuin se haudattiin nykyisen pävestyksen alle. Keskiajalla ja uuden ajan kynnyksellä tämä aukio oli oikeuden ja kaupan areena. Täällä julistettiin kuninkaan asetukset ja täällä käytiin ne kovimmat kaupat, joissa kättely sinetöi sopimukset, joita ei voinut rikkoa. Mutta aukio näki myös kaupungin pimeimmät hetket. Kun rutot ja tulipalot pyyhkivät läpi katujen, Mustankivenaukio oli paikka, jonne ihmiset kokoontuivat rukoilemaan tai hätäänsä apua huutamaan. Se on nähnyt vallan vaihtuvan käsistä ja kaupungin kasvavan pienen kalastajakylän ympärille nousseeksi kivikaupungiksi.
Mutta nyt, katsokaa tarkemmin tuota kulman vanhaa kiviseinää. Tähän liittyy tarina, jota ei löydä virallisista oppaista. Paikallinen myytti kertoo, että Mustankiven alla on salainen holvisto, joka yhdistää aukion suoraan kaupungin vanhimpaan kirkkoon ja entiseen vankilaan. Sanotaan, että kaupungin perustajat kätkivät sinne jotain, mitä ei saanut koskaan löytyä, kenties kiellettyjä asiakirjoja tai varallisuutta, jota ei voitu verottaa. Jotkut vannovat, että sumuisina syysyönä, kun kukaan ei ole liikkeellä, aukion kivetyksestä nousee kummallista, sinertävää valoa. Vanhat ihmiset kertovat, että jos laskee korvansa maahan juuri tuon tumman kiven kohdalla, voi kuulla kaukaisen veden kohinasta, vaikka lähin joki on satojen metrien päässä. Onko se vain kuvitteluita vai kaupungin tapa muistuttaa meitä siitä, ettei kaikki ole sitä, miltä pinta näyttää?
Nyt, kun olemme tämän historian äärellä, haastaisinkin teidät tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkökää tästä läpi, vaan pysähtykää hetkeksi. Tunnustelkaa jaloillanne sitä epätasaisuutta, etsikää se kohta, missä kivi tuntuu kylmimmältä. Mietikää, keitä teidän paikoillanne on seissyt sata vuotta sitten ja mitä he toivoivat tulevaisuudeltaan. Mustankivenaukio ei ole vain maamerkki, se on aikakone. Jääkää vielä hetkeksi nauttimaan tästä tunnelmasta ennen kuin jatkamme matkaamme kohti kaupungin yläkaupunkia. Olkaa varovaisia, ettette eksy omiin ajatuksiinne – tai kenties juuri sitä täällä tullaan etsimään.
