Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennosti asennon ja pyyhkii kämmenellään kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ryhmää lämpimästi ja viittaa kädellään ympäröivää vehreyttä.)*
Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuuntelekaa. Kuulutteko, miten kaupungin häly vaimenee ja vaihtuu lehtien suhinaan ja veden hiljaiseen liplatukseen? Me olemme nyt Porolahdenpuistossa, paikassa, joka tuntuu siltä kuin se olisi unohtanut ajan kulun. Täällä ilma on eri painoista, kosteampaa ja tuoksuu syvältä mullalta ja vanhalta puulta. Tämä ei ole vain puisto, vaan se on kuin kaupungin keuhkot, pieni vihreä saareke, joka hengittää rauhallisesti keskellä kiirettä. Kun katsotte noita valtavia puita, ne eivät ole vain kasveja, vaan ne ovat hiljaisia todistajia kaikesta siitä, mitä täällä on tapahtunut vuosikymmenten, ehkä vuosisatojen ajan.
Mutta mennäänpä syvemmälle, historian hämärään. Porolahden nimi ei tullut tyhjästä. Jos kelaamme aikaa taaksepäin, ennen kuin asfaltti ja betoniseinät piirittivät tätä aluetta, täällä kulki elämää aivan eri tavalla. Alue on ollut osa laajempaa vesistöjärjestelmää, jossa luonto määritteli ehdot. Ennen kaupungistumisen suurta vyöryä täällä liikkui ihmisiä, jotka tunkivat metsää ja tunsivat jokaisen puron kulun. Täällä on toiminut pienimuotoista maataloutta ja kenties metsänhoitoa, ja vesi on ollut elämänlanka, joka yhdisti asutukset. Voitte kuvitella, miten täällä on kuljettu kantoja kantaen ja miten rannoilla on levätty raskaan työpäivän jälkeen. Tämä puisto on itse asiassa jäänne siitä alkuperäisestä maisemasta, joka kerran peitti koko tämän seudun. Se on kuin pieni aikakapseli, joka on säästynyt kaupungin kasvulta, jotta me voisimme vielä tänään kokea, millaista täällä on ollut ennen kuin maailma muuttui näin nopeaksi.
Ja tässä tulee se mielenkiintoinen osa, se mitä oppaiden kirjoissa ei välttämättä lue. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita Porolahden salaisuuksista. Sanotaan, että syvissä vesissä tai tiheimpien pensaikkojen katveessa asuu jotain, mitä ei voi selittää pelkällä biologialla. Jotkut puhuvat vanhoista rajalinjoista, jotka on merkitty kiviin, joita ei enää näy, tai kenties jostain kadonneesta rakennelmasta, joka on hukkunut mutaan. On myös kuiskaillut, että tietyissä kuunvaiheissa täällä voi kuulla kaikuja menneisyydestä, ikään kuin metsä muistaisi jokaisen askeleen, joka on täällä koskaan otettu. Onko se vain mielikuvitusta? Ehkä. Mutta kun seisoo täällä yksin hämärässä, on vaikea olla uskomaan, etteikö tällä paikalla olisi omaa tahtoaan ja muistiaan, joka vartioi näitä rantoja.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan sielun, haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkökökö polkua pitkin, vaan pysähtykää vielä kerran. Etsikää itsellenne yksi puu tai yksi kivi, joka puhuttelee teitä, ja miettikää, mitä se kertoisi, jos se osaisi puhua. Olkaa tarkkana, katsokaa lehvistön läpi ja ehkä löydätte jotain, mitä muut eivät huomaa. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen matkan historian ja luonnon rajamailla. Nyt jatketaan matkaa, mutta muistakaa viedä mukananne pala tätä rauhallisuutta loppupäiväänne.