Luku 1
(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa syvään henkeä ja viittaa kädellään ympäröivää vihreyttä.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko teistä, miten kaupungin melu alkaa vaimentua, heti kun astumme tänne Kerrolanpuistoon? Täällä ilma on erilaista, kosteampaa ja raikkaampaa. Tämä ei ole vain mikä tahansa kaupunkipuisto tai viheralue, vaan eräänlainen urbaani keidas, jossa luonto on ottanut takaisin vallan. Huomatkaa, miten puiden lehvästö suodattaa valoa ja luo maahan tanssivia varjoja. Se on kuin astuisi portaalista nykyajasta johonkin hitaampaan. Tässä rauhassa on jotain lähes hartaasti vaikuttavaa, eikö vain? Se on se tunne, kun kaupunki hengittää, ja me pääsemme hetkeksi sen rytmin ulkopuolelle.
Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, täällä on kerroksia, joita ei ensisilmäyksellä näe. Kerrolan nimi kantaa mukanaan muistoja ajasta, jolloin tämä alue ei ollut puisto, vaan osa laajempaa maaseutumaisemaa ja pienviljelyä. Ennen kuin asfaltti ja betoniseinät ympäröivät meidät, täällä on raivattu peltoja ja rakennettu koteja ihmisille, jotka elivät luonnon kiertokulun mukaan. Kun kaupunki alkoi laajentua ja teollistua, monet tällaiset pienet pisteet jäivät väliin tai niistä tuli levähdyspaikkoja. Täällä on kulkenut sukupolvia; täällä on kuiskaillut nuorekkaita lupauksia ja mietitty elämän suuria kysymyksiä puiston varjoissa. Tämä maa muistaa jokaisen askeleen, jokaisen istutetun puun ja jokaisen hetken, jolloin ihminen on pysähtynyt vain olemaan. Se on hiljaista historiaa, jota ei löydy oppikirjoista, vaan se tuntuu jalkojen alla olevassa mullassa.
Sitten on tietysti se, mistä paikalliset kuiskailevat. Jokaisessa tällaisessa puistossa on salaisuutensa, ja Kerrolallakin on omat myyttinsä. Sanotaan, että tietyissä kohdissa puistoa, erityisesti hämärän laskeutuessa, raja nykyhetken ja menneisyyden hämärtyy. On tarinoita vanhoista poluista, jotka ovat kadonneet kasvillisuuden alle, mutta jotka johtavat paikkoihin, joita ei löydy kartalta. Jotkut uskovat, että puiston vanhimmat puut toimivat eräänlaisina muistivartijoina. Ne ovat nähneet kaiken, mitä täällä on tapahtunut, ja ne säilyttävät sisällään tarinoita, joita ei ole koskaan kirjoitettu ylös. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko täällä todella jokin näkymätön voima, joka vetää meitä puoleensa? Ehkä se on vain luonnon oma tapa muistuttaa meitä siitä, että me olemme vain vieraita tässä ikuisessa kierrossä.
Nyt kun olemme tunteneet tämän paikan hengen, haluan teidät kokeilemaan jotain. Sulkekaa silmänne hetkeksi. Kuunnelkaa tuulta lehvissä ja kaukaista kaupungin huminaa. Yrittäkää kuvitella itsennene sataan vuoteen taaksepäin, kun täällä vallitsi aivan erilainen hiljaisuus. Kun avaatte silmänne, katsokaa puistoa uudestaan – ei vain vihreänä alueena, vaan elävänä historian kirjana. Kiitos, että kuljette tämän pienen matkan kanssani. Toivon, että vietätte täällä vielä hetken omassa rauhassanne ja annatte Kerrolan kertoa teille omat salaisuutensa.
