Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy kirkon eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän elehtii kädellään rakennuksen korkeutta ja yksityiskohtia.)*
Tervetuloa ystävät, pysähdyttäkääpä hetkeksi. Katsokaa tätä rakennusta. Tunnetteko te sen, miten ilma tuntuu täällä hieman tiheämmältä, melkein kuin aika olisi pysähtynyt? Kun seisomme tässä Pyhän Martin kirkon edessä, emme ole vain katsomassa kiveä ja laastia, vaan me katsomme vuosisatojen kerrostumia. Kuulkaa, kuinka kaupungin häly vaimenee ja korvaa sen kaukainen kaiku – se on menneisyyden ääni. Täällä, näiden paksujen seinien suojassa, on haettu lohtua, rukoiltu pelkoa pois ja juhlistettu elämän suurimpia hetkiä. Hengittäkää syvään. Voitte melkein haistaa vanhan suitsukkeen ja kylmän kivipölyllisen tuoksun, joka on imeytynyt näihin rakenteisiin jo sukupolvien ajan. Me olemme nyt siirtymässä pois nykyhetkestä.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mistä tämä kaikki alkoi. Tämä kirkko ei ole syntynyt yhdessä yössä, vaan se on kasvanut orgaanisesti kaupungin sydämessä. Kun katsotte noita perustuksia, muistakaa, että niiden alla on usein vielä vanhempia rakenteita, kenties jopa esikristillisiä muistoja. Pyhä Martin itse, tuo kuuluisa roomalainen sotilas, joka jakoi viittansa kerjäläiselle, symboloi juuri sitä armahtavaisuutta ja suojelua, jota tälle paikalle on haettu. Kirkko on nähnyt valtakausia vaihtuvan, sodat vyöryvän yli kaupungin ja palot, jotka ovat yrittäneet nuolla sen torneja. Silti se on seissyt tässä. Arkkitehtuuri kertoo meille tarinan vallasta ja uskosta – huomatkaa, miten katse nousee väistämättä ylöspäin, kohti taivasta, mikä oli tietoinen valinta muistuttaa ihmistä hänen pienuudestaan maailmankaikkeuden keskellä. Se on ollut kaupungin henkinen ankkuri, paikka jossa yhteisö on määritellyt itsensä.
Kuitenkin, jokaisella pyhällä paikalla on myös varjonsa, ja Pyhän Martin kirkon kohdalla puhutaan usein siitä, mitä ei ole kirjoitettu virallisiin arkistoihin. Paikalliset tietävät tarinoita salaisista holveista ja kätköistä, jotka on rakennettu suojaamaan pyhäinjäännöksiä tai kenties jotain paljon maallisempaa – kenties kaupungin rikkaimpien sukujen salaisuuksia aikojen myrskyissä. Kerrotaan, että tiettyinä öinä, kun kuunvalon kulma osuu juuri oikein kirkon sivuseinään, voi kuulla vaimeaa kuiskausta tai nähdä varjon, joka ei kuulu kenellekään elävälle. Onko kyseessä vain mielikuvituksen tuote vai kenties muisto niistä tuhansista sieluista, jotka ovat täällä itkeneet ja toivoneet? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta elävän. Se ei ole vain museo, vaan paikka, jossa näkymätön maailma koskettaa meitä vielä tänäkin päivänä.
Nyt, kun olemme tunnistaneet tämän paikan sielun, kutsun teidät astumaan sisälle. Mutta teen teille haasteen: älkää vain katsoko koristeluita tai kaiverruksia. Etsikää se yksi kohta, kivi tai yksityiskohta, johon joku ihminen on koskenut satoja vuosia sitten samalla hartaudella kuin te nyt. Kokeilkaa, miltä tuntuu laskea kätensä viileälle kivelle ja antaa mielikuvituksen kuljettaa teidät ajassa taaksepäin. Menkää nyt, astukaa hiljaa ja antakaa kirkon kertoa loput tarinastaan. Minä odotan teitä ovella, ja kun palaatte, kertokaa minulle, minkä salaisuuden te löysitte.