Luku 1
(Opas pysähtyy altaan reunalle, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kättään takkiinsa. Hän katsoo ympärilleen, antaa ryhmän hiljentyä ja aloittaa matalalla, kutsuvalla äänellä.)
Katsokaapa tätä. Pysähdytään hetkeksi ja annetaan tämän veden rauhoittaa mieli. Täällä, keskellä Tapiolan vehreyttä, on jotain sellaista, mitä on vaikea pukea sanoiksi heti ensisilmäyksellä. Se on tämä veden ja betonin liitto, tämä peilimäinen pinta, joka tuntuu pysäyttävän ajan. Huomaatteko, miten kaupungin melu vaimenee täällä? On kuin astuisi näkymättömän kalvon läpi johonkin toiseen maailmaan. Tämä kahluuallas ei ole vain tekninen rakennelma tai koristeellinen lammikko, vaan se on ikkuna Tapiolan sieluun. Täällä vesi ei vain virtaa, se kuiskailee tarinoita ajalta, jolloin ihminen ja luonto yrittivät löytää uudenlaisen, harmonisen tavan elää rinnakkain.
Jos mennään historian puolelle, niin meidän on mentävä takaisin 1920- ja 30-lukujen Suomeen. Tapiola ei syntynyt sattumalta, vaan se oli aikansa valtava sosiaalinen kokeilu, utopia. Heimo Nurrilainen ja kaupunkisuunnittelijat halusivat luoda "puutarhakaupungin", jossa työläisillä olisi mahdollisuus puhtaaseen ilmaan ja omaan puutarhaan, kaukana Helsingin teollisuuden savuista. Tämä allas on osa sitä suurta visiota. Se ei ole vain allas, vaan osa harkittua vesielementtien verkostoa. Sen tarkoituksena oli tuoda luonnon elementit osaksi urbaania ympäristöä, jotta asukas voisi tuntea yhteyden maahan ja veteen, vaikka olisi keskellä modernia lähiötä. Betonin muodot heijastavat tuon ajan funktionaalista minimalismia, mutta veden läsnäolo tuo siihen pehmeyttä. Se on kuin arkkitehtuurin tapa hengittää.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella veden äärellä olevalla paikalla on omat salaisuutensa. Paikalliset ja historian harrastajat ovat aina pohtineet, onko täällä jotain enemmän kuin vain suunniteltu kaupunkitila. Kiertää huhuja siitä, miten nämä vesistöt ja altaat on sijoitettu tarkasti tiettyjen energiapisteiden tai vanhojen luonnonmuotojen päälle. Sanotaan, että altaan tyyni pinta toimii eräänlaisena muistina: jos pysähtyy oikeaan aikaan, oikealla mielialalla, voi melkein nähdä heijastuksena ne kaikki sukupolvet, jotka ovat täällä kävelleet, rakastuneet tai pohtineet elämänsä suuria kysymyksiä. Onko se myytti vai totuus? Ehkä se on vain tämän paikan erityinen aura, joka saa meidät tuntemaan olomme pieniksi historian virrassa. Vesi imee itseensä muistoja, ja tämä allas on kuin Tapiolan oma arkisto.
Nyt kun olemme katsoneet tätä veteen heijastuvaa maailmaa, haastaisinkin teidät tekemään yhden asian. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuvitelkaa itsennene sata vuotta taaksepäin, ensimmäisiin asukkaisiin, jotka näkivät tämän altaan ensimmäistä kertaa. Miltä se heistä tuntui? Uutuudelta, lupaukselta paremmasta huomisesta. Kun avaatte silmänne, katsokaa allasta uudestaan – ei vain rakennelmana, vaan lupauksena siitä, että kaupunki voi olla lempeä. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historian matkan kanssani. Nyt jatketaan matkaa, mutta jättäkää osa itsestänne tänne veden äärelle, niin että voitte palata takaisin löytämään rauhan.
