Pakkasmäen kesäteatteri

*(Opas pysähtyy teatterin lavan reunalle, katsoo yleisöä hymyillen ja levittää kätensä kohti katsomoa ja ympäröivää luontoa. Ääni on lämmin, kutsuva ja hieman tarinankerronnallinen.)* Katsokaa ympärillenne. Tunnetteko te sen? Tämän erityisen sähköisyyden, joka leijuu ilmassa, vaikka lavalla ei juuri nyt olisi ketään? Tervetuloa Pakkasmäen kesäteatteriin, paikkaan, jossa luonto ja taide kietoutuvat toisiinsa. Kun seisomme tässä, kaupungin melu vaimenee ja jäljelle jää vain puiden humina ja odotus. Kesäteatteri ei ole vain rakennelma puusta ja nauloista, vaan se on elävä organismi. Se on paikka, jossa kesäyön valo ja hämärän rajamaa luovat puitteet tarinoille, jotka jäävät ihmisiin pitkäksi aikaa. Täällä jokainen puupenkki ja jokainen lavastusviritelmä kantaa mukanaan tuhansien katsojien naurua, kyyneleitä ja sitä tiettyä, vain suomalaiselle kesälle ominaista taikaa. Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, huomaamme, että tämä paikka on osa suurempaa historiallista jatkumoa. Pakkasmäki ei syntynyt tyhjiössä. Alun perin tällaiset ulkoilmateatterit olivat osa kansallista heräämistä ja halua tuoda kulttuuri pois hienostuneista kaupunkisaleista suoraan kansan luo, luonnon keskelle. Täällä on nähty vuosikymmenten saatossa kaikkea mahdollista: klassisia komedioita, paikallisia näytelmiä ja kenties niitä kaikkein koskettavimpia amatöörioesityksiä, joissa intohimo vei mennessään. Se on ollut yhteisön sydän, kohtaamispaikka, jossa yhteiskunnan eri kerrokset ovat istuneet vierekkäin nauttimassa taiteesta. Rakenteissa näkyy ajan patina, ja jokainen korjaus ja uusi maalikerros kertoo sukupolvien sitoutumisesta tähän perinteeseen. Se on ollut vastarinnan ja ilon tyyssija, paikka, jossa on saatu unelmoida suuremmasta ja kokeilla rajojaan. Ja kuten jokaisella historiallisella paikalla, myös Pakkasmäellä on omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa liikkuu tarinoita siitä, ettei teatteri ole koskaan täysin tyhjä. Sanotaan, että vanhat esiintyjät, ne jotka rakastivat tätä lavaa yli kuolemanssa, palaavat tänne hämärän tullen. On kerrottu läpisätelevistä valoista, joita ei pitäisi olla, tai kaukaisesta naurun sävelestä, joka kuuluu katsomon takaosasta, vaikka kukaan ei istu siellä. Ehkä kyse on vain tuulenvireestä tai mielikuvituksesta, mutta kun seisoo täällä yksin yöllä, on helppo uskoa, että esiintymisen intohimo on jättänyt tänne pysyvän jäljen. Se on kuin näkymätön verho, joka ei koskaan laskeudu kokonaan, vaan pitää yllä yhteyttä menneiden aikojen loistoon. Nyt, kun olemme tunteneet historian havinaa ja kuullut myyttejä, haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain katsoko tätä paikkaa ulkopuolelta. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuvitelkaa itsenne tuonne lavalle. Tuntekaa se jännitys vatsanpohjassa, kun valot syttyvät ja yleisö hiljenee. Tämä teatteri on avoinna jokaiselle, joka uskaltaa antaa itsensä kuljettaa. Toivon, että seuraavalla vierailullannete ette tule vain katsojiksi, vaan osa tätä jatkumoa. Kiitos, että kuljette kanssani tämän pienen historian läpi. Nyt jatketaan matkaa, mutta muistakaa: Pakkasmäki odottaa teitä aina, kun kaipaatte ripausta taikaa arkeenne.