Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, vetää syvään henkeä ja viittoo kädellään ympäröivää metsää ja hiljaisuutta.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä, missä havupuiden varjot venyvät ja tuuli humisee kuusissa, on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin kiireestä. Tervetuloa Itärajanpuistoon. Huomaatteko, miten ilma tuntuu täällä erilaiselta? Se on raskasta, kosteaa ja täynnä maaperän tuoksua. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on tämän paikan todellinen isäntä. Moni näkee täällä vain metsää ja polkuja, mutta kun seisoo tässä hiljaisuudessa, voi melkein tuntea, miten historia hengittää takanamme. Tämä ei ole pelkkä puisto, vaan se on elävä arkisto, jossa raja ei ole vain viiva kartalla, vaan se on ollut vuosisatojen ajan kohtaloita määrittävä voima.
Jos menemme syvemmälle historiaan, niin tämä alue on toiminut ikään kuin puskurina ja kohtaamispaikkana. Täällä on kulkenut ihmisiä, jotka eivät halunneet tulla löydetyiksi, ja sotilaita, joiden katseet ovat olleet kiinnitettynä kaukaisuuteen. Itärajan historiallinen merkitys on ollut valtava; se on ollut sekä suojamuuri että portti. Muistakaa, että näillä mailla on nähty niin rauhanomaisia kaupankäyntejä kuin rajuja rajakiistojakin. Täällä on liikkunut salakuljettajia, jotka tunsivat jokaisen suon ja kiven, ja vartijoita, joiden oli valvottava näkymätöntä viivaa keskellä tiheää metsää. Luonto on toiminut täällä sekä liittolaisena että vihollisena. Talvisotien ja jatkosodan jäljet saattavat olla jo lähes pyyhitty pois sammaleen alta, mutta maan muisti on pitkä. Jokainen kivi ja jokainen vanha polku kantaa mukanaan tarinaa selviytymisestä ja kaipuusta.
Mutta tiedättekö, mikä on tämän paikan todellinen salaisuus? Se ei löydy historiankirjoista, vaan paikallisista legendoista. Sanotaan, että tietyissä kohdissa puistoa, erityisesti sumuisina aamuina, raja muuttuu läpäiseväksi. On kerrottu tarinoita hahmoista, jotka vaeltavat täällä edelleen – sieluista, jotka jäivät jonnekin rajojen väliin, eivätkä koskaan löytäneet tietään kotiin. Jotkut sanovat, että jos pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen ja kuuntelee tarkasti, voi kuulla kaukaisia huutoja tai vaimeaa puhetta kielellä, jota ei enää täällä puhuta. Se on eräänlaista mystistä jännitettä; tuntuu siltä, että metsä itse vahtii jotakin, mitä me emme voi täysin ymmärtää. Se on se piilevä pelko ja kunnioitus, jota ihminen on aina tuntenut tuntemattoman rajan edessä.
Nyt kun olemme kulkeneet tämän matkan, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Raja on usein vain ihmisen keksimä käsite, mutta luonnolle se on täysin merkityksetön. Linnut lentävät yli, juuret kasvavat syvälle molemmin puolin ja vesi virtaa sinne, minne se haluaa. Itärajanpuisto opettaa meille, että vaikka me rakentaisimme kuinka korkeita muureja tai tiukkoja rajoja, luonto ottaa lopulta aina takaisin omansa. Toivon, että vietätte täällä vielä hetken yksin. Tuntekaa tuo viileys ihollanne ja kuunnelkaa metsän kuiskausta. Olkaa varovaisia poluilla, mutta antakaa mielenne vaeltaa vapaasti. Kiitos, että olitte mukana tässä matkassa historian ja luonnon rajapinnalla.