Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy puiston keskelle, ottaa syvään henkeä ja katsoo ympärilleen. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, kädet eläen.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko teistäkin, miten ilma muuttuu täällä? Vaikka olemme keskellä kaupunkia, täällä Kongsbergin puistossa on jotain sellaista, mitä ei voi selittää vain puilla ja nurmikoilla. Se on tietty paino ilmassa, tietynlainen hiljaisuus, joka ei ole tyhjyyttä, vaan täynnä muistoja. Kun seisomme tässä, me emme ole vain viheralueella, vaan me seisomme historian kerrostumien päällä. Kuulkaa tuon tuulen suhina lehdissä – jos suljetta silmät, voitte melkein kuulla kaukaisen vasaran iskut kiveen ja miesten huudot. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto on ottanut takaisin sen, minkä ihminen kerran raivasi tieltään, mutta missä menneisyys kuiskaa edelleen jokaisesta juuresta ja kivestä.
Mutta mennäänpä syvemmälle. Meidän on ymmärrettävä, että Kongsberg ei ole mikä tahansa norjalainen kaupunki. Tämä koko paikka syntyi yhden asian ympärille: hopean. Kun hopeaa löydettiin täältä 1600-luvulla, tämä erämaa muuttui hetkessä Euroopan pohjoisimmaksi teollisuuskeskukseksi. Puisto, jossa nyt kävelemme, oli osa sitä valtavaa koneistoa. Täällä ei vain nautittu luonnosta, vaan luontoa hyödynnettiin armottomasti. Metsät hakattiin polttopuiksi ja hiileksi, jotta kaivosten pumput pysyisivät käynnissä ja hopeaa saatiin nostettua syvyyksistä. Jokainen puu, jonka näette nyt, on osa uudempaa sukupolvea, mutta maan alla kulkee verkosto, joka on monimutkaisempi kuin monet kaupungit. Kaivosmiehet elivät ja kuolivat näiden kukkuloiden alla, taistellen veden ja pimeyden kanssa. Tämä puisto on kuin peitto, joka peittää alleen vuosisatojen kovan työn, hien ja veren.
Ja tässä kohtaa tulee se, mikä tekee tästä paikasta erityisen. Kaivostyöntekijöiden keskuudessa kiersi aina tarinoita, joita ei kirjoitettu virallisiin lokikirjoihin. Sanottiin, että syvällä vuorissa, lähellä puiston juuria, asuu olentoja, jotka vahtivat hopeasuonia. Jotkut puhuivat maahisista, toiset vain "vuoren hengestä". Mutta oli myös synkempi salaisuus: uskoitiin, että jos kaivoi liian syvälle tai ahneesti, vuori vaati vastineeksi jonkun sielun. Legendat kertovat katoamisista, joille ei löytynyt selitystä, ja äänistä, jotka kuuluivat maan alta silloinkin, kun kaivokset olivat tyhjiä. Kun katsotte noita tummia metsänreunoja, miettikää, onko kyse vain mielikuvituksesta, vai onko täällä jotain, mikä ei halua tulla löydetyksi. Luonto ei ole täällä vain koriste, se on vartija.
Joten, kun jatkamme matkaamme ja kuljemme polkuja pitkin, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain katsoko maisemia, vaan tuntekaa maa jalkojenne alla. Mietikää, kuinka monta kilometriä tyhjää tilaa on meidän alapuolellamme ja kuinka monta tarinaa on jäänyt sinne hautautumaan. Historia ei ole täällä vain kirjoissa, se on tässä ilmassa ja näissä puissa. Olkaa valppaita, kuunnelkaa tarkasti ja katsokaa tarkasti. Kuka tietää, ehkä joku teistä näkee jotain sellaista, mitä muut eivät huomaa. Mennäänpä, katsotaan mitä seuraava mutka paljastaa.