Helsingin Leikkiluola

*(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ryhmää lämpimästi ja elehtii kädellään ympäröivää luontoa ja maastoa.)* Katsokaapa ympärillenne. Tuntuu, eikö? Heti kun astutaan tänne Leikkiluolan maailmaan, kaupungin melu vaimenee ja ilma muuttuu. Se on se omituinen, mutta kutsuva tunne, kun urbaani Helsinki jää taakseen ja luonto ottaa vallan. Täällä, näiden puiden katveessa ja kallioiden syleilyssä, aika tuntuu hidastuvan. Me emme ole vain kävelyllä puistossa, vaan me astumme tilaan, jossa mielikuvitus saa vapaat käsin lähteä kulkemaan. Täällä maaperä kuiskailee ja jokainen sammalen peittämä kivi tuntuu kätkevän sisäänsä pienen palasen jotain suurempaa. Tervetuloa paikkaan, jossa luonnon villiys ja ihmisen leikki kohtaavat tavalla, jota ei löydä mistään kaupungin kartasta. Mutta jos me katsotaan tätä paikkaa historian silmin, niin tässä kohdassa on kyse paljon enemmästä kuin vain puista ja kivistä. Helsinki on kasvanut ympärillemme, mutta tällaiset taskut ovat säilyttäneet muistia ajasta, jolloin kaupunkia ei ollut vielä kahlittu asfalttiin. Kun mietitään tätä maastoa, me ollaan osa sitä suurempaa pohjoista geologiaa, missä jääkaudet ovat hioneet kiveä tuhansien vuosien ajan. Ennen kuin täältä tuli leikkipaikka, tämä on ollut metsää, jossa on liikkunut riistaa ja kenties myös ihmisiä, jotka etsivät suojaa tai ravintoa. Helsingin historiassa on aina ollut tämä jatkuva kamppailu luonnon ja rakentamisen välillä. Leikkiluola edustaa sitä pientä voittoa, jossa luonto on saanut jäädä hengittää. Se muistuttaa meitä siitä, että vaikka me rakentaisimme kuinka korkeita taloja, meidän juuremme ovat aina tällaisessa karussa, mutta kauniissa graniitissa. Ja tässä kohtaa tulee se mielenkiintoisin osa, eli ne salaisuudet, joita tällaiset paikat kätkevät. Leikkiluolalla on tapana herättää kysymyksiä. Kuka täällä on kulkenut ennen meitä? Onko näiden kallioiden välissä ollut kätköjä, tai kenties salaisia polkuja, joita käytettiin aikoina, jolloin kaupunki oli vielä täynnä mystiikkaa? Moni kertoo, että täällä on tiettyjä kohtia, joissa tunnelma muuttuu sähköiseksi, melkein kuin joku tarkkailisi meitä puiden takaa. Onko se vain mielikuvitusta, vai onko tässä maastossa jokin vanha kaiku, joka ei halua poistua? Myytit syntyvät juuri tällaisiin paikkoihin, koska ne tarjoavat meille mahdollisuuden uskoa johonkin näkymättömään. Täällä raja todellisuuden ja sadun välillä on ohut kuin syksyn lehti. Joten, kun te nyt jatkatte matkaanne, haluan teitä pyytämään yhtä asiaa. Älkää vain kävelkö läpi, vaan pysähtykää. Kuuntelkaa, miltä tuuli kuulostaa kallion kolossa ja katsokaa, mihin suuntaan sammal kasvaa. Anna itsesi eksyä hetkeksi, vaikka tiesitkin tasan tarkkaan, missä olet. Leikkiluolan todellinen taika ei löydy oppaiden kertomuksista, vaan siitä, mitä te itse täältä löydätte. Menkää nyt, tutkikaa ja katsokaa, mitä salaisuuksia tämä metsä haluaa teille kertoa. Mutta muistakaa jättää paikka sellaisena kuin se on, jotta seuraava sukupolvi voi myös löytää oman tiensä tähän salaiseen maailmaan. Olkaa hyvä, maailma on teidän!