Tonttuleikki

*(Opas pysähtyy metsän siimeksessä, elehtii kädellään ympäröivää vehreyttä ja laskee äänensä hieman vaihteeksi salaperäiseksi, mutta kutsuvaksi.)* Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se teistäkin? Se on tämä tietty sähköinen hiljaisuus, joka laskeutuu päälle, kun astutaan syvemmälle metsään. Tervetuloa Tonttuleikille. Nimitys saattaa kuulostaa ensi silmauksella leikkisältä tai jopa lapselliselta, mutta kun seisotte tässä, sammalen ja kostean mullan tuoksussa, huomaatte, että paikka on jotain paljon enemmän. Se on kuin kynnys kahden maailman välillä. Täällä puut kasvavat hieman eri tavalla, oksat kietoutuvat toisiinsa kuin ne vartioisivat jotakin, ja valo siivilöityy lehvästön läpi tavalla, joka saa aikaan tunteen siitä, ettemme ole täällä yksin. Hengittäkää syvään ja unottakaa hetkeksi kaupungin kiire. Me olemme nyt alueella, jossa luonto ja tarinat kietoutuvat yhteen. Jos katsomme tätä paikkaa historian linssin läpi, meidän on ymmärrettävä, miten suomalainen ihminen on vuosisatojen ajan suhtunut metsään. Se ei ollut vain puuta ja marjoja, vaan pyhä tila. Tonttuleikin kaltaiset paikat olivat osa sitä arkipäivän mystiikkaa, jota elivät esi-isämme kokivat. Vanhan kansanuskossa metsä oli täynnä näkymättömiä asukkaita, ja tonttu ei ollut vain punalakkinen hahmo joulukuussa, vaan talon ja maan henki, joka piti huolta pihapiirin ja sen ympärillä olevan luonnon tasapainosta. Kun ihminen siirtyi taloltaan metsän siimeksessä tällaisiin erityisiin kohtiin, hän astui pois ihmisten sääntöjen maailmasta ja alkoi liikkua henkien alueella. Täällä on saatettu jättää pieni uhrilahja tai vain hiljainen tervehdys, jotta metsän väki ei suuttuisi ja eksyttäisi kulkijaa. Se on ollut tapa kunnioittaa luontoa silloin, kun ihminen tiesi olevansa vain pieni osa suurempaa kiertoa. Mutta tästä paikasta liikkuu yksi erityinen tarina, salaisuus, jota ei kirjoissa mainita. Sanotaan, että Tonttuleikki on ollut eräänlainen kohtaamispaikka. Ei vain ihmisten, vaan sellaisten olentojen, jotka eivät halua tulla nähdyiksi. Legendan mukaan täällä on ollut vanha, nyt jo kadonnut kivenlohkare, jonka ympärillä tontut ja metsänhenget ovat pitäneet omia tanssejaan kuun ollessa täydessä. Paikalliset kertoivat, että jos täällä pysähtyy täysin hiljaa ja kuuntelee tarkkaan, voi kuulla kaukaisen kellon kilinän tai vaimeaa naurua, vaikka ympärillä ei olisi ketään. Se on ollut muistutus siitä, että maailmassa on asioita, joita tiede ei selitä, mutta jotka sydän tunnistaa. Se on ollut tällainen pieni, pyhä tasku ajassa, jossa myytit ovat pysyneet hengissä, koska ne ovat antaneet meille merkitystä ja yhteyden luontoon. Nyt, kun olemme kävelleet tämän polun ja tunteneet tämän paikan energian, haluan haastaa teidät. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain katsoko puita, vaan yrittäkää aistia ne pienet yksityiskohdat. Ehkä näette vilauksen jostain, mikä katoaa heti, kun katsotte suoraan. Ehkä tunnette pienen pyyhkäisyn poskella, vaikka tuuli ei puhaltaisi. Tonttuleikki opettaa meille, että taika ei ole kaukana, vaan se asuu juuri tässä, sammalen alla ja lehvissä, jos vain osaamme pysähtyä ja kuunnella. Kiitos, että kuljitte tämän pienen salaisuuden äärellä kanssani. Jatketaan matkaa, mutta pidetään tämä tunnelma mukanamme.