Molly Malones Toppari

(Opas pysähtyy patsaan eteen, katsoo ympärillään vellovaa väkijoukkoa ja hymyilee tietävästi. Hän laskee ääntään hieman, jotta ryhmä keskittyy.) Katsokaa tätä naista. Tässä me seisomme, keskellä Dublinin sykkivää sydäntä, ja edessämme on kaupungin ehkä tunnetuin kasvot, Molly Malone. Tunnetteko te tämän tuoksun ilmassa? Jos suljette silmänne, voitte melkein haistaa vanhan kauppatorin: suolaisen kalan, raikkaan simpukan ja märän mukulakivikadun. Täällä, missä nykyään turistit ottavat selfieitä ja bussit kolisevat ohi, on vuosisatojen ajan kaikkien kaupungin kerrosten kohdattava paikka. Molly ei ole vain pronssipatsas; hän on Dublinin sielu, työteliäyden symboli ja muistutus ajasta, jolloin elämä oli karkeaa, lyhyyttä ja täynnä taistelua selviytymisestä. Hän edustaa sitä Dublinia, joka ei koskaan anna periksi. Mutta kuka Molly oikeasti oli? Jos sukellamme historiaan, huomaamme, ettei Mollya todennäköisesti ollut olemassa yhtenä yksittäisenä henkilönä. Hän on pikemminkin arkkityyppi, kooste kaikista niistä tuhansista nuorista naisista, jotka vuosisatojen ajan raasivat kaupungin kaduilla. Toppari, eli tuo keraaminen astia, jota hän kantaa, oli elintärkeä työkalu. Siinä pidettiin simpukoita ja kaloja kylminä, usein meriveden ja hiekan avulla. Se oli aikansa jääkaappi. Dublin oli ennen valtava satamakaupunki, ja kalakauppa oli sen elinehto. Mollyn kaltaiset kauppiaat olivat välttämättömiä; he toivat meren antimet suoraan kaupungin asukkaiden pöytiin. Se oli raskasta työtä, kylmiä aamuja ja jatkuvaa tinkimistä, mutta se oli tapa selviytyä kaupungissa, jossa köyhyys oli vain askeleen päässä. Tähän työhön kietoutuu kuitenkin se kuuluisa ja surullinen myytti. Tarinan mukaan Molly oli liian röyhkeä ja riippumaton. Hän myi simpukoitaan luvatta, välttäen kaupungin virallisia veroja ja sääntöjä. Eräänä päivänä kaupungin vartijat, ne kuuluisat Dublinin "watchmen", saivat tarpeekseen. He takavarikoivat Mollyn tavarat ja häädivät hänet torilta. Sanotaan, että Molly mureni tämän jälkeen ja kuoli nuorena, sydän särkynä tai sairauteen. Mutta Dublinilaiset eivät unohtaneet häntä. He alkoivat laulaa hänestä kappaleita, jotka muuttivat tavallisen kauppiaan legendaksi. Mollysta tuli symboli kapinallisuudelle ja tavallisen kansan sitkeydelle karşı vallanpitäjiä. Hänen tarinansa on muistutus siitä, miten kaupunki rakastaa niitä, jotka uskaltavat olla hieman sääntöjen vastaisia. Nyt, kun katsotte häntä uudelleen, huomaatte jotain erikoista. Katsokaa hänen kasvojaan ja käsiään. Ne ovat kiiltävät, eikö vain? Se ei ole patsaan alkuperäinen väri. Dublinilaiset ovat ottaneet tavaksi silittää Mollya onnen tuomiseksi. Tuhannet ja taas tuhannet kädet ovat pyyhkineet pronssia vuodesta vuoteen, kunnes se on kulunut kiiltäväksi. Se on hieno ajatus, eikö? Me emme vain katso historiaa, vaan me kosketamme sitä. Joten, ennen kuin jatkamme matkaamme syvemmälle kaupungin kujiin, tehkää niin kuin paikalliset. Menkää ja silittäkää Molly onnen tuomiseksi. Kuka tietää, ehkä saatte pienen palan Dublinin sitkeyttä mukaan matkallenne. Olkaa hyvä, aikaa on muutama minuutti, ja sitten siirrymme eteenpäin!