Pihkapuisto

*(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmäänsä hymyillen. Hän viittoo kädellään ympäröivää metsää ja puistoa.)* Katsokaas ympärillenne. Hengittäkääpä nyt kunnolla sisään. Tuntuuko tuo tuoksu? Se on jotain enemmän kuin vain kostea sammal ja havupuu. Täällä Pihkapuistossa aika tuntuu hidastuvan, eikö vain? Me ollaan nyt siinä pisteessä, missä kaupungin kiire ja melu vaimenevat, ja luonnon oma kello alkaa lyödä. Tämä ei ole vain puisto, vaan se on kuin elävä arkisto, joka kätkee sisäänsä kerroksia menneisyydestä. Kun kuljemme näitä polkuja pitkin, me ei vain liikututa itsiamme paikasta A paikkaan B, vaan me liikutaan ajassa taaksepäin. Täällä jokainen vanha puunrunko ja jokainen kivenlohkare on nähnyt asioita, joita me emme enää löydä kirjoista. Jos me mennään syvemmälle tähän maisemaan, niin pitää muistaa, että tämä alue ei ole aina ollut vain virkistysaluetta. Vuosisatoja sitten täällä on raivattu peltoja, hakattu polkuja ja kuljetettu tavaroita. Täällä on kohdattu arjen raskaus, mutta myös luonnon antamat lahjat. Pihkapuiston nimi ei tulle tyhjästä. Pihka on ollut historiallisesti arvokasta, lähes kultaista. Sitä on käytetty laivojen tiivistämiseen, lääkkeenä ja valaistukseen. Kun mietitään niitä ihmisiä, jotka täällä liikkuivat sata tai kaksisataa vuotta sitten, heille tämä metsä oli elinkeino ja selviytymisen väline. He tiesivät tarkalleen, mistä puusta saa parasta pihkaa ja miten luonnon kiertokulku toimii. Me näemme nyt vain kauniin puiston, mutta täällä on sykkinyt kova työ ja selviytymistaistelu, joka on muovannut tämän maan ja sen muodot. Mutta tiedättehän te, että jokaisella vanhalla metsällä on myös omat salaisuutensa. Paikalliset tarinat kertovat, ettei Pihkapuisto ole koskaan ollut täysin tyhjä, vaikka kukaan ei olisi näkynyt. Sanotaan, että tietyissä kohdissa, siellä missä vanhat männyt kaartuvat lähes maahan asti, raja näkyvän ja näkymättömän maailman on ohut. On puhuttu vaeltavista varjoista ja kuiskaustuulista, jotka kertovat menneiden sukupolvien salaisuuksia niille, jotka osaavat oikeasti kuunnella. Jotkut uskovat, että puiston syvimmät kolot toimivat muistina kaikelle sille, mitä täällä on tapahtunut, mutta mitä ei ole koskaan sanottu ääneen. Se on sellaista mystiikkaa, joka tekee tästä paikasta sähköisen. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin kunnioitusta herättävää, kun tajuaa, ettei ihminen ole täällä koskaan yksin. Nyt me ollaan tulleet tämän polun päähän, mutta itse asiassa matka vasta alkaa. Haluan, että kun jatkatte matkanne, ette vain kävele, vaan pysähtykää välillä. Koskettakaa puun kuorta, katsokaa lumen tai lehtien alla olevia kiviä ja miettikää, kuka on kulkenut tästä samasta kohdasta ennen teitä. Pihkapuisto antaa meille mahdollisuuden irrottautua tästä jatkuvasta digitaalisesta kohinasta ja palata johonkin perustavanlaatuiseen. Olkaa uteliaita ja antakaa metsän kertoa oma tarinansa. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiamatkan kanssani, ja nyt on teidän vuoronne löytää omat salaisuutenne tästä upeasta paikasta.