Luku 1
*(Opas pysähtyy kellotornin juurelle, katsoo ylöspäin ja pyyhkii kuvitteellista pölyä takistaan. Hän hymyilee ryhmälle ja elehtii kädellään tornin huippua kohti.)*
Katsokaapa tätä jättiläistä. Seisomme tässä kohdassa, missä kaupungin syke on vuosisadan ajan lyönyt tahtiin. Kuulkaa hetki. Jos suljette silmänne, voitte melkein kuulla sen: höyryveturin raskaan huohotuksen, rautaisen pyörän kirskunnan kiskoja vasten ja satojen kenkien kopinan asemalaiturilla. Tämä kellotorni ei ole vain kasa tiiliä ja kelloa, vaan se on ollut tämän kaupungin majakka. Ennen älypuhelimia ja digitaalisia näyttöjä tämä torni oli se totuus, johon kaikki luottivat. Se määritteli, kuka ehti junaan ja kuka jäi yksin tyhjälle asemalle katsomaan perääntyvää savupilveä. Täällä on koettu kaikenlaisia hyvästejä ja jälleennäkemisiä, ja torni on seurannut niitä kaikkia ylhäältä käsin, tyynenä ja järkähtämättömänä.
Kun katsomme tornin arkkitehtuuria, näemme ajan, jolloin rautatie oli moderniteetin huipentuma. Kun tämä torni nousi, se symboloi valtaa, tarkkuutta ja edistystä. Teollinen vallankumous ei tuonut vain koneita, vaan se toi mukanaan kurinalaisuuden. Aika ei ollut enää auringon asentoa, vaan se oli mekaanista ja ehdotonta. Kellotornin rakentamiseen käytettiin aikansa parhaita materiaaleja, jotta se kestäisi sekä pohjoisen viimat että junien aiheuttaman jatkuvan tärinän. Se oli suunniteltu olemaan kaupungin korkein maamerkki, jotta matkailija tiesi tarkalleen, missä hän oli jo kaukaa kaupunkiin lähestyessään. Se oli portti maailmalle; täältä lähti nuoret miehet seikkailuun ja täällä heidät otettiin vastaan vuosia myöhemmin, kun kellot löivät taas kotiinpaluun tunnin.
Mutta jokaisella vanhalla rakennuksella on myös varjonsa. Paikallisten keskuudessa on kiertänyt tarina kellotornin huipulla asuneesta kellomestarista, miehestä, joka rakasti kelloaan enemmän kuin ketään muuta. Sanotaan, että hän vietti viimeiset vuotensa tornin suljetuissa tiloissa, hienosäätäen koneistoa sekunnin murto-osien tarkkuudella. Myytti kertoo, että hän löysi tavan kytkeä kellon lyönnit kaupungin kohtaloon. Joidenkin mukaan tornin kello on lyönyt kerran ylimääräisen kerran juuri ennen suuria mullistuksia tai kaupungin tragediaja. Onko kyse vain sattumasta vai onko koneiston hammasrattaissa jotain sellaista, mitä me emme ymmärrä? Vanhat asematyöntekijät kuiskailevat yhä, että joskus yöllä, kun asema on autio, tornista kuuluu vaimea tikitys, vaikka koneisto olisi pysäytetty huollon vuoksi.
Nyt, kun me katsomme tätä tornia tänään, se muistuttaa meitä siitä, miten nopeasti maailma muuttuu. Meillä on kellot ranteissamme ja taskuissamme, mutta tämä torni edustaa jotain pysyvää. Se on nähnyt sodat, rauhan, puvut vaihtumassa farkkuihin ja höyryn vaihtumassa sähköön. Se seisoo tässä edelleen, muistuttaen meitä siitä, että vaikka kiirehdämme eteenpäin, on tärkeää pysähtyä ja katsoa ylöspäin. Toivon, että kun poistutte täältä, viivytätte hetken ja kuuntelette kelloa. Ehkä se kertoo teille jotain sellaista, mitä kiireinen nykyaika on meiltä vienyt. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen aikamatkan läpi.
