Sotkamonkujan puistikko

Tervetuloa kaikki mukaan! Ottakaa hetkeksi askel takaperin ja vain hengittäkää. Täällä Sotkamonkujassa, tämän vehreän puistikon syleilyssä, kaupungin kiire tuntuu vaimenevan. Huomaatteko, miten ilma muuttuu viileämmäksi ja miten lehvästö suodattaa valon? Täällä ei ole kyse vain puista ja poluista, vaan tämä on kaupunkitilassa säilynyt hengähdyspaikka, eräänlainen vihreä saareke, joka kantaa mukanaan kerroksia menneisyydestä. Kun kuljemme nyt eteenpäin, haluan teidän kuulevansa enemmän kuin vain tuulen suhinan. Haluan teidän aistivan sen, miten tämä maa on nähnyt sukupolvien vaihtuvan ja miten kaupunki on kasvun myötä kietoutunut tämän luonnon ympärille. Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, meidän on mentävä syvälle kaupunkirakenteen juurille. Sotkamonkuja ja sen ympäristö eivät ole syntyneet sattumalta. Alun perin tällaiset puistikot ja viheralueet olivat usein joko jäänteitä vanhoista tiloista tai tietoisia kaupunkisuunnittelun valintoja, joilla haluttiin tuoda luonto osaksi urbaania elämää. Muistakaa, että sata vuotta sitten maailma oli erilainen. Täällä on kulkenut työväenperheitä, kauppiaita ja unelmoijia. Tämä puistikko on toiminut sosiaalisena näyttämönä, jossa on vaihdettu kuulumisia ja tehty tärkeitä päätöksiä puun varjossa. Se on ollut rajanimityspiste luonnon ja sivistyneen kaupunkiympäristön välillä. Kun katsotte näitä vanhoja puita, miettikää, kuinka monta kaupungin murrosvaihetta ne ovat nähneet. Ne ovat seisoneet tässä, kun hevosvaunut vaihtuivat autoiksi ja kun ympäröivät rakennukset nousivat korkeammiksi, mutta puistikko on säilyttänyt oman, rauhallisen rytminsä. Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella paikalla on myöstään salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoiteta virallisiin historiankirjoihin. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Sotkamonkujan vehreys kätkee sisäänsä jotain enemmän. Sanotaan, että täällä, missä luonto on tiheimmillään, raja nykyhetken ja menneisyyden välillä on ohuempi. On kerrottu tarinoita kadonneista esineistä, jotka löytyvät vuosikymmenten päästä samasta paikasta, tai omituisista valoista, jotka tanssivat lehvästössä hämärän aikaan. Ehkä kyse on vain mielikuvituksesta, mutta kun seisoo täällä täydellisessä hiljaisuudessa, voi melkein tuntea jonkun katseen niskassaan tai kuulla kaukaisen naurun, joka ei kuulu keneenkään tässä hetkessä läsnä olevaan. Se on se mystiikka, joka tekee puistikosta elävän olion, ei vain kasaa puita. Nyt kun olemme kiertäneet tämän pienen keitaan, haluan teidät vielä yhden asian eteen. Katsokaa ympärillenne ja miettikää, mitä te itse jättätte jälkeenne tälle polulle. Historia ei ole vain sitä, mitä on tapahtunut, vaan sitä, mitä me teemme nyt. Tämä puistikko on meille muistutus siitä, että tarvitsemme tämän hiljaisuuden ja vihreyden pysyäksemme järjissämme betoniviidassa. Toivon, että vietätte vielä hetken omassa rauhassanne, ennen kuin palaamme takaisin kaupungin meluun. Kiitos kun kuljitte kanssani tämän pienen aikamatkan läpi. Toivottavasti vietitte kotiin palatessanne mukananne palasen tätä rauhaa ja kenties pienen ripauksen sitä mystiikkaa, jota Sotkamonkuja meille tarjosi.