Porttisuonmetsikkö

(Opas pysähtyy metsikön reunalle, ottaa rennosti asentoonsa ja viittaa kädellään ympäröivää vehreyttä. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen mutta vakaa.) Katsokaa tätä paikkaa. Hengittäkääpä kunnolla sisään – tunnetteko tuon kostean mullan ja vanhan havupuiden tuoksun? Tervetuloa Porttisuonmetsikköön. Ensimmäisellä silmäyksellä tämä näyttää vain tavalliselta metsältä, ehkä jopa hieman villiltä ja kurjalta, mutta jos pysähtyy hetkeksi ja vaimentaa kaupungin melun, täällä alkaa kuulua jotain muuta. Täällä aika ei kulje samalla tavalla kuin asfaltilla. Huomaatteko, miten valo siivilöityy näiden korkeiden oksien läpi? Se luo sellaista hämärää, joka on pysynyt lähes muuttumattomana satoja vuosia. Me emme ole vain kävelyllä luonnossa, vaan me olemme astumassa sisään elävään arkistoon, jossa jokainen sammalmättäs ja vääntynyt puunrunko kantaa mukanaan tarinaa menneisyydestä. Tämä metsikkö ei ole syntynyt sattumalta, vaan se on osa suurempaa historiallista palapeliä. Jos katsomme taaksepäin, satojen vuosien päähän, huomaamme, että tällaiset suonreunat ja metsiköt olivat elintärkeitä väyliä ja rajoja. Porttisuon nimi ei tule tyhjästä. Se viittaa aikaan, jolloin luonto oli vielä ankarampi ja kulkeminen vaati tarkkaa tuntemusta maastosta. Täällä on kulkenut ihmisiä, jotka eivät hakenut maisemia, vaan selviytymistä. Metsästäjät, paimenet ja kenties jopa salakuljettajat ovat hyödyntäneet tätä maastoa, koska se on tarjonnut suojaa ja näkösuojan. Tällaiset paikat toimivat luonnollisina portteina eri alueiden välillä, mutta samalla ne olivat esteitä niille, jotka eivät tunteneet polkuja. Voitte melkein kuvitella, kuinka täällä on hiivitty varjoissa, kun kauempana kyliin on kuulunut kirkonkellojen soitto. Se on ollut maailma maailman sisällä, paikka, jossa yhteiskunnan säännöt ovat hälvenneet ja vain luonnon laki on pätnyt. Mutta tässä metsikössä on myös puolensa, jota ei löydy historiankirjoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu, että Porttisuon syvimmät kohdat, ne kohdat missä maa muuttuu pehmeäksi ja vesi mustaksi, eivät ole täysin tyhjiä. Sanotaan, että täällä on ”muistin paikka”. Vanhat uskovat, että suon pohjaan on jäänyt talletuksiin asioita, joita ei haluttu viedä mukana kaupunkiin tai kyliin – salaisuuksia, lupauksia ja kenties jotain sellaista, mikä ei kuulu päivänvaloon. Onko täällä asunut metsänhenkiä vai onko kyse vain tuulesta, joka humisee puissa tavalla, joka kuulostaa kuiskaamiselta? Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun seisoo täällä yksin hämärässä, on vaikea olla tuntematta, että joku tai jokin seuraa meitä puiden takaa, tarkkaillen vieraita, jotka uskaltavat astua portin läpi. Nyt, kun olette tunteneet tämän paikan hengen, haluan teidät kokeilemaan jotain. Menkää jokainen hetkeksi omaksi rauhaksenne, noin kymmenen askeleen päähän. Sulkekaa silmänne ja yrittäkää kuulla se hiljaisuus, joka on täällä niin raskasta, että se melkein painaa. Mietikää, mitä te itse jättäisitte tällaiselle suolle talletuksiin, jos haluisitte sen pysyvän salaisuutena ikuisesti. Porttisuonmetsikkö ottaa vastaan kaiken, mutta se ei palauta mitään takaisin. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Olkaa varovaisia, kun palaatte takaisin kaupungin kiireeseen – ja muistakaa, että osa tästä metsästä jää aina teihin.