Luku 1
*(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ryhmää lämpimästi ja viittaa kädellään ympäröivää vehreyttä.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntuu, eikö vain, että täällä on jokin aivan erityinen rauha? Tervetuloa Sunilanpuistoon. Kun me astutaan tänne metsän siimekseen, kaupungin melu vaimenee ja ilma muuttuu heti viileämmäksi ja kosteammaksi. Se on kuin astuisi näkymättömän verhon läpi toiseen maailmaan. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on elävä arkisto. Nuo vanhat puut, joiden oksat kaartuvat polkumme ylle, ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan ja kaupungin kasvavan ympärillämme. Tässä hetkessä me emme ole vain kävelyllä puistossa, vaan me olemme vieraana historiassa, joka hengittää jokaisessa sammalikossa ja jokaisessa tuulenvireessä, joka liikuttaa lehtiä.
Mutta jos me kelaataan aikaa taaksepäin, niin tämä paikka ei ole aina ollut vain rentoutumista varten. Sunilan alue on osa sitä syvää kaupunkihistoriaa, jossa ihminen ja luonto ovat käyneet jatkuvaa vuoropuhelua. Ennen kuin täällä oli hoidettuja polkuja, tämä maa on ollut osa laajempaa kulttuurimaisemaa, jossa maatalous ja metsätalous ovat kietoutuneet yhteen. Täällä on raivattu peltoja, hakattu puuta ja rakennettu koteja ihmisille, jotka ovat tehneet kovalla työllä elantonsa tästä maaperästä. Kun katsotte noita vanhimpia puita, miettikää, että ne ovat saattaneet olla täällä jo silloin, kun täällä kuljettiin hevosilla ja kärryillä. Tämän puiston juurilla lepää siis kokonainen maailma: työläisten hiki, arjen huolet ja se hiljainen kunnioitus, jota luontoa kohtaan on aina tunnettu, vaikka sitä onkin hyödynnetty.
Sitten on tietysti se, mitä ei kirjoiteta oppaisiin. Jokaisella vanhalla puistolla on omat salaisuutensa, ja Sunilanpuisto ei ole tässä poikkeus. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu tarinoita siitä, mitä näiden tiheiden pusikoiden ja varjoisten kolojen takana oikeasti piilee. Jotkut sanovat, että tietyissä kohdissa puistoa aika tuntuu pysähtyvän, ja jos on tarpeeksi hiljaa, voi kuulla kaukaisia ääniä menneisyydestä – kenties naurua tai askelia, joita ei pitäisi olla. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko täällä jokin energiakeskittymä, joka vetää puoleensa menneiden aikojen henkiä? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain kokoelman puita. Se on kaupungin sielu, joka kuiskailee meille, jos vain osaamme kuunnella.
Nyt minä haastan teidät tekemään yhden asian. Kun me jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö, vaan yrittäkää löytää oman pienen yksityiskohtansa: kiven, jonka muoto on erikoinen, tai puun, joka näyttää siltä kuin se kertoisi jotain. Pysähdykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja tunkakaa, miten tämä paikka ottaa teidät vastaan. Sunilanpuisto ei anna kaikkia vastauksiaan kerralla, vaan se paljastaa itsensä hitaasti, niille jotka osaavat arvostaa hiljaisuutta. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiallisen kierroksen kanssani. Nyt jatketaan, ja katsotaan, mitä muita salaisuuksia tämä metsä meille vielä paljastaa.
