Pikkujärven luonnonsuojelualue

*(Opas pysähtyy polun varrelle, katsoo ympärilleen ja pyytää ryhmää kerääntymään lähemmäs. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä elehtien kohti metsää ja vedenrantaa.)* Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle vain tällaisissa paikoissa. Tervetuloa Pikkujärven luonnonsuojelualueelle. Nyt me ollaan siellä, missä aika tuntuu pysähtyneen. Täällä ilma on eri tavalla raikasta, ja kun kuuntelette tarkkaan, huomaatte, ettei tämä ole vain metsän kohinaa, vaan se on kuin luonnon omaa muistia. Täällä kairalaisten ja metsänhenkien maailma ei tunnu olevan kaukana, vaan se on läsnä jokaisessa sammaloituneessa kivessä ja veden peilipinnassa. Me emme ole täällä vain kävelyllä, vaan me astumme sisään elävään arkistoon, jossa luonto on saanut kertoa tarinansa omilla ehdoillaan. Mutta jos katsotaan pintaa syvemmälle, niin tämä alue ei ole aina ollut vain suojeltua erämaata. Jos mennään satojen vuosien taaksepäin, niin nämä metsät ovat olleet elämänlanka paikallisille. Täällä on kuljettu vanhoja metsäpolkuja, ja näiden puiden katveessa on tehty päätöksiä, jotka ovat vaikuttaneet kokonaisten sukupolvien kohtaloon. Ennen nykyistä suojelua täällä on harvennettu, metsästetty ja kerätty luonnon antimia. Historian harrastajana minua kiehtoo se, miten ihminen on aina hakenut yhteyttä tällaiseen paikkaan. Järven rannat ovat toimineet levähdyspaikkoina ja ehkä jopa piilopaikkoina levottomina aikoina. Kun katsotte noita vanhoja, kieroja puita, ne ovat nähneet kaiken: sotien kaiut, nälkävuodet ja sen hitaan muutoksen, kun ihminen oppi lopulta kunnioittamaan tätä luontoa niin paljon, että päätti suojella sen koskemattomana jälkipolville. Tähän paikkaan liittyy kuitenkin myös sellaista, mitä ei kirjoiteta virallisiin oppaisiin. Paikalliset ovat puhuneet sukupolvelta toiselle Pikkujärven salaisuuksista. Sanotaan, että tiettyinä öinä, kun kuu on juuri oikeassa asennossa, veden pinnasta nousee muistoja menneisyydestä. On kuiskaillutut tarinat kadonneista esineistä ja kenties jopa ihmiskohtaloista, jotka ovat jääneet järven syvyyksiin tai metsän tiheään syleilyyn. Se on sellainen mystiikka, joka tekee tästä alueesta erityisen. Ei välttämättä ole kyse kummituksista, vaan siitä kunnioituksesta, jota tuntematon herättää. Luonto on täällä niin hallitseva, että ihminen tuntee itsensä pieneksi. Se on se tunne, kun tiedät, että jossain tuolla pusikon takana tai veden alla lepää jotain, mitä me emme enää täysin ymmärrä, mutta joka muistuttaa meitä siitä, ettemme ole tämän maailman ainoita herroja. Nyt me jatkamme matkaamme syvemmälle, mutta haluan, että teette yhden asian. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja hengittäkää syvään. Tunnete koostaan tämän maan ja historian painon. Kun me lopulta poistumme täältä, älkää viekää mukananne vain valokuvia, vaan viekää mukana tämä rauha ja tietoisuus siitä, miten arvokasta on saada kohdata luonto tällaisena. Pikkujärvi ei ole vain piste kartalla, vaan se on peili, josta voimme katsoa omaan historiaamme ja pohtia, mitä me jätämme perinnöksi niille, jotka kulkevat näitä polkuja sadan vuoden kuluttua. Mennäänpä, katsotaan mitä seuraava mutka meille paljastaa.