Riihipellonpuisto

*(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ympärilleen, antaa ryhmän vaipua hiljaisuuteen ja aloittaa matalalla, kutsuvalla äänellä.)* Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on tämä tietynlainen rauha, joka laskeutuu päälle heti, kun astumme Riihipellonpuistoon. Täällä kaupungin kiire vaihtuu jostain syvemmästä, sellaisesta hiljaisuudesta, jota ei löydä betoniviidakoista. Hengittäkää syvään. Tuo kostean mullan ja havupuiden tuoksu on pysynyt lähes samana satoja vuosia. Me seisomme nyt paikassa, jossa luonto ja ihmisen kädenjälki kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka ei ole enää ilmeinen, mutta se on täällä, jokaisessa sammaleisessa kivessä ja jokaisessa vanhassa puunrungossa. Me emme ole vain puistossa, vaan me olemme tavallaan aikamatkalla, jossa nykyhetki on vain ohut kalvo menneisyyden päällä. Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, niin tämä ei ole aina ollut vain virkistysalue. Nimikin, Riihipelto, kertoo meille kaiken olennaisen. Ennen kuin täällä kasvoi nykyiset puistomaiset metsiköt, täällä on raastettu maata, kylvetty ja korjattu. Kuvitelkaa tähän kohtaan vanha riihi, savua nousemassa katosta ja viljan katkaisun äänet syksyisin. Tämä on ollut elintärkeää maatalousmaata, jossa on taisteltu jokaisesta tähkästä, jotta talvi olisi selvitetty. Ihmiset ovat kulkeneet näitä samoja polkuja, mutta heidän askeleensa ovat olleet raskaita työkaluista ja huolista. Luonto, joka nyt ympäröi meitä niin lempeänä, oli silloin vastustaja, jota piti kesyttää. Se on kiehtovaa ajatella, miten tämä maa on muuttunut selviytymisen areenasta paikaksi, jonne me tulemme nyt hakemaan henkistä lepoa. Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa, ne jotka eivät löydy oppaista. Paikallisten tarinoiden mukaan näiden metsiköiden ja kosteikkojen välissä on kulkenut vanhoja, unohdettuja reittejä, joita ei ole merkitty karttoihin. Sanotaan, että tiettyinä öinä, kun sumu nousee maasta ja peittää näkymän, voi kuulla kaukaisia ääniä menneiltä ajoilta – ehkäpä se on vain tuulen suhinaa puissa, mutta historian harrastajana minä uskon, että paikoilla on muisti. On olemassa myytti siitä, että täällä on joskus kätketty asioita, joita ei haluttu muiden löytävän, ehkäpä jotain sota-ajalta tai vielä aikaisemmalta. Se tuo tähän puistoon tietynlaista mystiikkaa; tuntuu siltä, että puut vahtivat jotain, mitä me emme enää osaa lukea. Nyt kun me olemme hetken pysähtyneet, haluaisin teidät kokeilemaan yhtä asiaa. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja yrittäkää kuulla sen hiljaisuuden alta se vanha maailma. Kuulkaa se riihen kopina ja ne kaukaiset puheäänet. Kun avaatte silmänne, katsokaa puistoa uudella tavalla. Älkää nähneet vain puita ja polkuja, vaan kerroksia ajasta. Toivon, että vietätte loppupäivän täällä rauhassa ja annatte tämän paikan kertoa teille omat tarinansa. Kiitos, kun kuljitte kanssani tämän pienen historiallisen kierroksen läpi. Olkaa hyvät, tutkikaa puistoa vapaasti, mutta muistakaa kunnioittaa tätä hiljaista muistomerkkiä, jota me kutsumme Riihipellonpuistoksi.