Luku 1
(Opas pysähtyy aukion keskelle, katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle. Hän elehtii käsiään avoimesti.)
Katsokaa ympärillenne. Me seisomme tässä Pukinmäenaukiolla, ja ensi silmäyksellä tämä saattaa näyttää vain tavalliselta helsinkiläiseltä solmupisteeltä – betonia, liikekeskus, junarata ja ihmisvirtaa. Mutta jos me pysähdymme hetkeksi ja suljemme silmämme, voimme melkein kuulla, kuinka kaupungin melu vaimenee ja tilalle tulee jotain paljon vanhempaa. Tuntukaa tätä tuulenvirettä. Täällä, missä moderni lähiö kohtaa rautatien, on kerroksia, joita ei näe päällepäin. Tämä aukio ei ole vain liikenteen solmu, vaan se on ikkunana siihen, miten Helsinki on kasvanut ja muuttunut pikkuhiljaa maaseudusta urbaaniksi metropoliksi. Me olemme paikassa, jossa luonto ja kaupunki ovat käyneet vuosisataista vuoropuhelua.
Jos mennään syvemmälle historiaan, niin Pukinmäki on ollut pitkään osa sitä suurta, avointaa peltomaisemaa, joka ympäröi vanhaa Helsinkiä. Ennen näitä kerrostaloja täällä levitti pukinmäen hiekkaiset maaperät ja metsiköt. Nimi Pukinmäki itsessään viittaa jo aikaan, jolloin karjanhoito ja maanviljely olivat elämän keskiössä. Kun rautatie tuli paikalle, se muutti kaiken. Se oli kuin sähköisku tälle alueelle. Rautatie toi mukanaan uudenlaisen rytmin; se ei ollut enää vain hevosten kavioiden kopinaa, vaan höyryvetureiden jylinää ja teollisuuden lupauksia. Tämä aukio, jolla nyt seisomme, on syntynyt tarpeesta yhdistää koti, työ ja matkanteko. Se on ollut portti, jonka kautta ihmiset ovat liikkuneet kohti keskustaa ja takaisin, kantaen mukanaan unelmia paremmasta elämästä ja kaupungistumisen tuomaa jännitystä.
Mutta jokaisella paikalla on myös omat salaisuutensa, ja Pukinmäessä ne liittyvät usein maaperään ja näkymättömiin rajoihin. Paikalliset tarinat kuiskailevat, että näiden katujen alla lepää muistoja ajoilta, jolloin alue oli villimpää ja vaarallisempaa. On sanottu, että täällä on kulkenut vanhoja kulkureittejä, joita eivät löydä nykyiset kartat, ja että metsien siimeksessä on ollut paikkoja, joita ei pidetty täysin turvallisina. Onko täällä kulkenut salaisia viestinviejiä vai onko kyse vain urbaanista folkloresta? Ehkäpä suurin mysteeri on se, miten nopeasti luonto yrittää aina ottaa takaisin tämän tilan. Katsokaa noita puita ja pensaita aukion reunoilla; ne ovat kuin vartijoita, jotka muistavat vielä ajan ennen asfalttia, ja ne kuiskailevat meille, että kaupunki on vain ohimenevä vaihe ikuisessa kierrossa.
Nyt minä haastan teidät tekemään yhden asian. Kun te jatkatte matkaanne täältä aukiolta, älkää vain kävelkö läpi, vaan pysähtykää hetkeksi katsomaan ylös rakennusten välistä taivaalle tai alas jalkojenne alle. Mietikää, kuka on se tuntematon ihminen, joka seisoi täsmälleen samassa kohdassa sata vuotta sitten ja mitä hän ajatteli. Pukinmäenaukio on enemmän kuin paikka, se on aikakone. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiallisen kierroksen kanssani. Nyt on aika lähteä tutkimaan, mitä muita salaisuuksia tämä kaupunginosa kätkee sisäänsä.
