Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy polun alkuun, katsoo ryhmää lämpimästi ja elehtii kädellään ympäröivää vehreyttä.)
Tervetuloa mukaan, hyvät matkakumppanit. Ottakaa hetki aikaa ja vain kuunnelkaa. Kuulitteko? Tuo kaupungin kaukainen humina, autojen äänet ja kiire... ne alkavat jäädä taaksemme. Kun me astumme tälle Hiittistenpolulle, me ei vain kävellä metsässä, vaan me astumme tavallaan aikakoneeseen. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, kosteammalta ja raskaammalta, ikään kuin puut ja sammal kätkisivät sisäänsä satojen vuosien muistot. Katsokaa noita vanhoja lehtipuita, miten ne kaartuvat polun ylle kuin suojelijat. Täällä, keskellä modernia kaupunkirakennetta, on säilynyt pieni sirpale jostain paljon vanhemmasta, maailmasta, jossa elämän rytmi määräytyi auringon kierron ja vuodenaikojen mukaan, ei kellon tai kalenterin.
Mutta mennäänpä syvemmälle historiaan. Hiittiset ei ole vain nimi kartalla, vaan se on kertomus selviytymisestä ja sitkeydestä. Jos me pystyisimme kääntämään kellon taaksepäin, näkisimme täällä pieniä torppirivistöjä, savipiippuja ja ihmisiä, joiden kädet olivat karkeat maanviljelystä ja metsän raivaamisesta. Tämä alue oli osa kaupungin takamaastoa, paikka, jonne tultiin hakemaan polttopuita, laiduntamaan karjaa ja hakemaan rauhaa. Täällä on eletty karua elämää, mutta samalla yhteisöllisesti. Jokainen kivi ja oja, jonka ohi me nyt kuljemme, on saattanut olla jonkun elämän keskipiste. On kiehtovaa ajatella, miten tämä maisema on muuttunut: missä nyt on hoidettuja polkuja ja virkistysalueita, oli ennenpäin hikistä työtä, kannotta ja taistelua jokaisesta viljelymetristä. Tämä polku on kuin näkymätön lanka, joka sitoo meidät niihin tuntemattomiin ihmisiin, jotka muokkasivat tämän maan ennen meitä.
Ja sitten on tietysti ne tarinat, joita ei kirjoitettu virallisiin arkistoihin. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Hiittisten metsissä on jotain... sanotaanko, mystistä. Sanotaan, että sumuisina syysaamuina täällä voi kohdata ”metsän väen” tai kuulla kaukaisia ääniä ajalta, jolloin täällä kulki salaisia polkuja kaupungin ulkopuolelle. On tarinoita kadonneista poluista, jotka johtivat paikkoihin, joita ei löydy nykyisistä kartoista. Jotkut sanovat, että tiettyjen puiden alla lepää muistoja, joita ei ole saatu kertoa ääneen, tai että täällä on kulkenut kulkijaita, joiden tavoitteet olivat hämäriä. Se on tuo kaupunkimetsän viehätys: vaikka tiedämme tarkalleen, missä olemme, tuntuu siltä, että puut tietävät jotain sellaista, mitä me olemme jo unohtaneet. Se on tuo pieni jännitys niskassa, kun varjot pitenevät.
Nyt, kun me jatkamme matkaamme, haluaisin teitä haastamaan. Älkää vain katsoko polkua jalkojenne alla, vaan yrittäkää aistia sen, mitä täällä on tapahtunut. Mitä nuo vanhat puut kertoisivat, jos ne osaisivat puhua? Mitä ne sanoisivat meistä, jotka kuljemme tästä kiireisinä puhelimemme kanssa? Pysähtykää välillä, hengittäkää syvään ja antakaa mielikuvituksen kuljettaa teitä. Hiittistenpolku ei ole vain reitti pisteestä A pisteeseen B, vaan se on kutsu pysähtyä ja kunnioittaa menneisyyttä. Kiitos, että kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Olkaa varovaisia askeleissanne, mutta pitäkää sydämenne avoinna – kuka tietää, mitä salaisuuksia polku paljastaa teille tänään.