Luku 1
(Opas pysähtyy Boulder-keskuksen eteen, katsoo ylös rakennuksen betonisia pintoja ja hymyilee ryhmälle. Hän puhuu rennosti, mutta äänessä kuuluu intohimo kaupungin kerrostumia kohtaan.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä Pasilassa, missä betoni kohtaa rautatien kolinan ja nykyaikaisen lasiarkkitehtuurin, on jotain sellaista, mitä ei ensisilmäyksellä huomaa. Me seisomme nyt Boulder-keskuksen edessä. Ensimmäinen ajatus on tietysti kiipeily, fyysinen ponnistus ja moderni vapaa-aika, mutta jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein tuntea ilmassa vanhan teollisuuden tuoksun. Täällä ei ole kyse vain seinillä kiipeämisestä, vaan me kiipeämme tavallaan ajassa taaksepäin. Pasila on aina ollut Helsingin hermokeskus, paikka, jossa kaupunki on hengittänyt raskasta höyryä ja rautaa. Tämän modernin harrastuskeskuksen alla sykkii kaupungin teollinen sydän, joka on muuttanut muotoaan vuosikymmenten saatossa.
Puhutaan nyt vähän siitä, mitä tämä paikka on ollut. Pasila ei syntynyt suunnitelmallisena kaupunkiympäristönä, vaan se kasvoi rautatien ympärille. Alun perin täällä hallitsivat veturit, vetolaiturit ja valtavat varastohallit. Kun katsomme tämän keskuksen sijaintia, olemme alueella, jossa tavara ja ihmiset liikkuivat massiivisina virtauksina. Toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti sodan jälkeisenä jälleenrakennusaikana Pasila oli strateginen solmukohta. Täällä betoni ei ollut vain rakennusmateriaalia, vaan se symboloi modernismia, tehokkuutta ja uskoa tulevaisuuteen. Nämä korkeat seinät, joita kiipeilijät nyt hyödyntävät, ovat perintöä ajalta, jolloin tilan käyttö oli funktionaalista. Hallitut tilat, korkeat katot ja karu estetiikka – ne kaikki kumpuavat siitä teollisesta perinteestä, jossa ihminen oli pieni koneiston rinnalla. Nykyään tuo sama karuus on muuttunut urheilulliseksi haasteeksi, mutta rakenteissa asuu edelleen se sama kurinalaisuus ja voima, jolla Helsinki rakentui sodan jälkeen.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella Pasilan betonikuutiolla on salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita niistä näkymättömistä väylistä ja kellarikerroksista, jotka yhdistävät rautatiealueen eri osia. Sanotaan, että tämän alueen alla risteilee tunneliverkosto, joka oli tarkoitettu hätätilanteita varten tai tavaroiden huomaamatonta siirtoa. On olemassa urbaani legenda, jonka mukaan jotkin näistä vanhoista käytävistä johtavat suoraan kaupungin syvimpiin kellareihin, ja että jotkut niistä on unohdettu täysin rakentamisen myötä. Kun kiipeilijä täällä tavoittelee korkeinta pistettä, hän on vain muutaman metrin päässä salaisuuksista, jotka lepäävät maan alla. Se on mielenkiintoinen kontrasti: ylhäällä tavoitellaan valoa ja huippusuorituksia, kun taas alapuolella lepää kaupungin hämärä, hiljainen ja pölyinen historia.
Joten, kun astutte sisään ja näette nuo värikkäät otteet ja kiipeilyseinät, muistakaa, että ette ole vain urheiluhallissa. Te olette osa jatkumoa. Te kiipeätte betonin päällä, joka on nähnyt Helsingin muuttuvan pienestä rannikkokaupungista suureksi metropoliksi. Haastan teidät katsomaan rakennusta eri silmin. Älkää nähneet vain kiipeilyseinää, vaan näkykulmaa kaupungin kerrostumiin. Olipa kyse sitten fyysisestä noususta tai historisesta uteliaisuudesta, täällä Pasilassa jokainen askel ylöspäin on samalla kunnianosoitus sille työlle ja raudalle, joka on tehnyt tästä paikasta sen, mikä se on tänään. Nyt, kuka teistä uskaltaa kokeilla ensimmäistä nousuaan?
