Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy kallion reunalle, ottaa syvään henkeä ja kääntyy ryhmää kohti. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, elehtien kohti ympäröivää luontoa.)
Katsokaa tätä näkymää. Tunnetteko tekin sen, miten ilma muuttuu täällä ylhäällä? Se on puhdasta, viileää ja kantaa mukanaan metsän tuoksua. Tervetuloa Kilikalliolle. Kun seisomme tässä, emme ole vain korkealla maastossa, vaan olemme tavallaan ajan rajapinnalla. Täällä, missä graniitti kohtaa taivaan ja tuuli piiskaa kasvoja, hiljaisuus ei ole koskaan täydellistä. Jos suljette silmänne, voitte kuulla, kuinka metsä kuiskaa tarinoita, joita ei ole kirjoitettu historiankirjoihin, vaan jotka on kaiverrettu tähän kiveen ja muistettu sukupolvelta toiselle. Tämä paikka on jotain enemmän kuin vain maantieteellinen kohde; se on luonnon oma katedraali, jossa aika tuntuu pysähtyvän.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä tämä paikka on meille tarkoittanut. Historiallisesti tällaiset korkeat kalliot ja näköalapaikat eivät olleet vain kauniita maisemia, vaan ne olivat elintärkeitä strategisia pisteitä. Imagineerakaa aikaa, jolloin jokainen kukkula oli valvontapiste. Täältä on voitu tarkkailla vieraita, seurata metsästysmaita tai antaa merkkejä kauemmas. Kilikallio on osa sitä suurempaa verkostoa, jossa luonnon muodot määrittivät ihmisen elämän rytmin. Täällä on kulkenut paimenia, metsästäjiä ja ehkäpä jopa salakuljettajia, jotka hyödynsivät maaston jylhyyttä piiloutumiseen. Graniitti, jolla seisotte, on kestänyt jääkauden painon ja tuhansia vuosia sateita, ja se on nähnyt, kuinka ympäröivä metsä on vaihtanut kasvuaan ja ihmiset vaihtaneet vaatteitaan ja kieltään, mutta kallioperä on pysynyt vakiona, hiljaisena todistajana kaikelle sille, mitä tämän maan päällä on tapahtunut.
Ja sitten on tietysti se puoli, jota historiankirjat eivät aina taltioi: myytit ja salaisuudet. Kilikallion nimi ei ole sattumaa. Kilen ja vuohien kaltaiset eläimet ovat usein liittyneet kansanperinteessä johonkin yliluonnolliseen tai vaativaan. On sanottu, että täällä, missä kallio on jyrkimmillään, raja maailmojen välillä on ohuempi. Vanhat tarinat kertovat, että täällä on voitu kohdata olentoja, jotka eivät kuuluu meidän maailmaamme, tai että kallion uumenissa on salaisuuksia, jotka paljastuvat vain niille, jotka osaavat kuunnella. Ehkä kyse on vain tuulen ulvonnasta kallioseinämissä, tai ehkä täällä todella asuu jotain, mitä järki ei selitä. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta sähköisen. Se on tunne siitä, että emme ole täällä yksin, vaan että paikan henki tarkkailee meitä.
Nyt, kun olemme imeneet itsemme tähän tunnelmaan, haluankin haastaa teidät. Kun jatkamme matkaamme alas, älkää vain kävelkö, vaan yrittäkää löytää omalta kallioltanne jotain, mikä pysäyttää teidät. Katsokaa kiven rakoihin, tarkkailkaa sammalen väriä ja miettikää, mitä te jättäisitte perinnöksi tälle paikalle. Kilikallio on meille lahja, mutta se on myös muistutus siitä, kuinka pieni ihminen on luonnon ja ajan rinnalla. Kiitos, kun kuljitte tämän pätkän kanssani. Nyt mennään, mutta jättäkää osa sydämistänne tänne ylös, niin että tiedätte palata takaisin.