Nurmon Taistelijain muistomerkki

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, laskee äänensä hieman ja antaa ryhmän hetkeksi vain katsoa monumenttia.) Katsokaa tätä. Tässä me seisomme, Nurmon sydämessä, ja edessämme on paljon enemmän kuin vain kiveä ja pronssia. Tuntukaa siitä ilmasta – tässä paikassa on tietynlaista hiljaisuutta, vaikka ympärillä maailma jatkaisi kulkuaan. Kun katsoo tätä Taistelijain muistomerkkiä, ei näe vain nimiä, vaan näkee kohtaloita. Se on kuin ankkuri, joka pitää meidät kiinni menneisyydessä. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaisten saappaiden kopinmaan ja tuntea sen painon, jota nämä ihmiset kantoivat harteillaan. Tämä ei ole vain nähtävyys, vaan se on kunnianosoitus sille periksiantamattomuudelle, jota täällä, Etelä-Pohjanmaan maaperällä, on aina arvostettu. Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä tämä kaikki oikeasti tarkoittaa. Meidän on ymmärrettävä se aika, josta puhumme. Kun mietitään sotavuosia, ne eivät olleet vain uutisia sanomalehdistä, vaan ne olivat jokaisen talon ja jokaisen suvun arkipäivää täällä Nurmossa. Miehet lähtivät kotoaan, jättäen jälkeensä vaimot, lapset ja kyntämättömän pellon. He eivät olleet sankareita elokuvista, vaan tavallisia poikia, jotka osasivat käsitellä maata ja metsää, ja jotka joutuivat yhtäkkiä opettelemaan selviytymään rintamalla. Tämän muistomerkin nimet kertovat tarinoita nuoruudesta, joka katkesi liian aikaisin, ja uhrauksista, joita meidän on vaikea edes kuvitella. Se on fyysinen todiste siitä, miten pieni yhteisö voi kokea valtavan menetyksen, mutta samalla miten se hitsautuu yhteen surun kautta. Se on muistutus siitä, että rauha ei ole itsestäänselvyys, vaan se on ostettu verellä ja kyynelillä. Tiedättekö, tällaisten paikkojen ympärille kietoutuu aina tietynlaista näkymätöntä historiaa, sellaista, jota ei kirjoiteta oppikirjoihin. Täällä Nurmossa on aina liikkunut tarinoita siitä, miten muistomerkki ei ole vain kivinen merkki, vaan se toimii eräänlaisena henkisenä porttina. Vanhemmat sukupolvet kuiskailevat, että tietyissä olosuhteissa, kenties sumuisena aamuna tai hämärän laskeutuessa, voi tuntea läsnäoloa, joka ei kuulu tähän aikaan. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin lohdullista – kuin nuoret miehet palaisivat hetkeksi kotiin tarkistamaan, että heitä muistetaan vielä. On sanottu, että kiven kylmyys katoaa, kun sen päälle laskee käden ja ajattelee niitä, jotka eivät koskaan palanneet. Se on se myytti, joka tekee tästä paikasta elävän; se on yhteisön kollektiivinen muisti, joka kieltäytyy kuolemasta. Joten, kun te jatkatte matkaanne täältä, pyydän teitä yhteen asiaan. Älkää vain kävelkö tämän ohi, vaan pysähtykää vielä kerran. Katsokaa noita nimiä ja miettikää, kuka teistä olisi voinut olla heidän ikäisensä tuona aikana. Mitä te olisitte jättäneet taaksenne? Tämä muistomerkki on meille kaikille peili, joka kysyy, mitä me teemme nykyhetkellämme. Se opettaa meille nöyryyttä ja kiitollisuutta. Kiitos, että kuljitte tämän hetken kanssani historian äärellä. Olkaa hyvät ja liikkukaa rauhassa eteenpäin, mutta viekää tämä hiljaisuus mukananne.