Myyrmäen monttu

(Opas pysähtyy montun reunalle, katsoo alas vehreään syvennykseen ja kääntyy ryhmään päin. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, käyttäen käsiään korostamaan maisemaa.) Katsokaas tätä. Tässä me nyt seisomme, keskellä modernia Myyrmäkeä, betonin, juna-asemien ja kauppakeskusten keskellä. Mutta kun me katsomme alas tähän monttuun, on kuin me astuisimme oven läpi johonkin aivan muuhun maailmaan. Huomaatteko, miten ilma täällä on erilainen? Se on kosteampaa, viileämpää ja tuoksuu siltä sammalta ja märkää maata, jota löytää yleensä vain syvältä metsästä. Täällä kaupungin melu vaimenee, ja luonto ottaa vallan. Tämä ei ole vain reikä maassa tai satunnainen viheralue, vaan tämä on Myyrmäen sielu, eräänlainen kaupunkilainen keidas, joka kätkee sisäänsä kerroksia Vantaan historiasta, joita moni ohittaa päivittäin tietämättään. Mutta miltä tämä paikka näytti ennen kuin täällä oli kerrostaloja? Jos me kelataan aikaa taaksepäin, me päästään aikaan, jolloin tämä alue oli osa laajaa, villiä metsä- ja suomaisemaa. Tämä monttu ei ole syntynyt itsestään, vaan se on ihmisen ja luonnon yhteistyötä. Historiallisesti tällaiset syvänteet ovat usein liittyneet joko maastonmuotoihin tai myöhemmin teollisuuden ja rakentamisen tarpeisiin. Myyrmäen alue on aina ollut strateginen, lähellä vesistöjä ja kulkureittejä, ja kun kaupunki alkoi kasvaa räjähdysmäisesti 60- ja 70-luvuilla, monet luonnonmuodot jäivät sivuun tai ne muokattiin uusiin tarkoituksiin. Täällä on kenties kaivettu hiekkaa tai soraa, tai ehkäpä täällä on hallittu vesimassoja, jotta ympäröivä maa olisi pysynyt kuivana. Se on ollut käytännöllinen paikka, työmaa, mutta samalla se on toiminut suojana ja piilopaikkana niille, jotka halusivat paeta kaupungin kiirettä jo vuosikymmeniä sitten. Ja tässä kohtaa me päästään siihen, mikä tekee montusta erityisen: sen salaisuuksiin. Jokaisella tällaisella paikalla on omat urbaanilegendansa. On sanottu, että monttu on toiminut nuorisojen kohtaamispaikkana, salaisena tukikohtana, jossa on jaettu salaisuuksia ja kenties poltettu muutama nuotio yön pimeydessä. On olemassa tarinoita siitä, miten täällä on koettu outoja tunnelmia, kuin jokin näkymätön voima kuiskaileisi puiden lehvistössä. Se on kaupungin oma myytti – paikka, joka ei kuulu kenellekään, mutta on silti yhteinen kaikille. Se on eräänlainen psykologinen turvasatama, jossa ihminen voi tuntea itsensä pieneksi luonnon rinnalla, vaikka tietää, että vain muutaman kymmenen metrin päässä sykkii moderni esikaupunki kaikine vaatimuksineen. Nyt minä haluan, että te vain hetkeksi hiljenette. Kuunnelkaa, miten lintujen laulu täällä kantaa eri tavalla kuin ylhäällä kadulla. Minä haastan teidät miettimään, mitä te itse näkisitte täällä, jos sulkisitte silmänne ja kuvittelisitte itsenne sata vuotta taaksepäin. Mitä täällä tapahtui, kun täällä ei ollut vielä yhtään sähkölamppua? Kun me nyt jatkamme matkaamme, ottakaa tämä tunne mukaan. Muistakaa, että vaikka maailma ympärillämme muuttuu ja betoni leviää, tällaiset montut ja vihreät kolot muistuttavat meitä siitä, mistä me tulemme ja että luonto löytää aina tiensä takaisin, antaa sille vain pienen tilan hengittää. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen matkan kanssani.