Kollaan kivet

(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja laskee äänensä hieman, jotta metsän hiljaisuus korostuu.) Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähdytäänpa hetkeksi. Kuulkaa tämä hiljaisuus. Täällä Kollaan kivillä se ei ole vain metsän rauhaa, vaan se on sellaista painavaa, kunnioittavaa hiljaisuutta. Kun katsotte näitä valtavia siirtolohkareita ja tätä karua maastoa, älkää nähneet vain kiviä ja puita. Kuvitelkaa itsenne tähän samaan paikkaan talvella 1939. Ilma on pakkanen kolmekymmentä, näkyvyys on huono ja jokainen oksan raksahdus saa sydämen lyömään nopeammin. Täällä, juuri näiden kivien suojassa, on käyty kamppailua, jossa ei ollut kyse vain maaperästä, vaan puhtaasti selviytymisestä ja kotimaan puolustamisesta. Tuntuuko se ilmassa? Se on sellaista sähköä, joka jää jäljelle, kun historia on kirjoitettu vereen ja hikeen. Mennään nyt syvemmälle siihen, mitä täällä oikein tapahtui. Talvisodan aikaan Kollaa oli strateginen solmu, jonka läpi puna-armeija pyrki murtamaan tietään kohti Laatokkaa. Mutta ne kohtasivat tässä jotain, mitä he eivät olleet laskeneet: suomalaisen sissitaktiikan ja tämän armottoman maaston. Täällä taisteltiin usein lähes kasvokkain, joskus vain muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Kollaan kivet eivät olleet vain maamerkkejä, vaan ne olivat elintärkeitä suojia, tykistöasemia ja tarkka-ampujien pesiä. Suomalaiset sotilaat, usein vain vähäisillä varusteilla, onnistuivat pidättämään moninkertaisen hyökkäysvoiman hyödyntämällä jokaisen kiven ja kumpareen. Se oli psykologista sodankäyntiä parhaimmillaan. Kun vastustaja eteni metsän läpi, he eivät tienneet, mistä kivien takaa seuraava tuleenavaus alkaisi. Se oli uuvuttavaa, kylmää ja raakaa, mutta samalla tässä syntyi se legendaarinen sisu, josta maailmalla puhutaan. Mutta tiedättekö, mikä tässä kaikessa on se kaikkein vahvin myytti? Se on tuo kuuluisa ajatus siitä, ettei Kollaa jäänyt. Se ei ollut vain sotilaallinen raportti, vaan siitä tuli suomalaisen identiteetin osa. Tarinat kertovat miehistä, jotka eivät hylänneet asemiaan vielä viimeiselläkin panoksella, ja siitä uskomattomasta toveruudesta, joka piti pinnalla, kun kaikki muu ympärillä romahti. Täällä kiviin on imeytynyt tarinoita pelosta, mutta ennen kaikkea voitosta itsensä yli. Moni uskoo, että nämä kivet kantavat yhä mukanaan kaatuneiden huokauksia. Se on salaisuus, jota ei löydy historian kirjoista, vaan se tuntuu vain täällä kävellessä, kun pysähtyy kuuntelemaan tuulta. Se on muistutus siitä, että joskus pieni ja päättäväinen voi pysäyttää valtavankin vyöryvän voiman. Nyt, kun olemme seisoneet tässä hetken, pyydän teitä tekemään yhden asian. Kävelkää hitaasti eteenpäin, koskettakaa jotain näistä kivistä ja miettikää, mitä te itse kokisitte täällä seitsemänkymmentä vuotta sitten. Mitä te sanoisitte toverillenne vieressä, kun kylmä puree luuhun asti? Menkää nyt rauhassa tutkimaan polkuja, mutta tehkää se kunnioituksella. Täällä jokainen askel on askel historian päällä. Kiitos, että kuljitte tämän matkan kanssani – nyt on teidän vuoronne kohdata Kollaan kivet omilla aisteillanne.