Luku 1
(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennosti asentoa ja pyyhkii kämmenellään kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuu, eikö? Heti kun astutaan tälle Itämetsän alueelle, kaupungin melu vaimenee ja ilma muuttuu erilaiseksi. Se on tämäntyyppistä hiljaisuutta, joka ei ole täysin tyhjää, vaan täynnä ääntä – tuulen suhinaa nuorissa koivuissa ja sellaista syvää, kosteaa mullan tuoksua, joka kertoo meille, että olemme osa jotain paljon suurempaa. Me seisoimme juuri äsken betonin ja asfaltin keskellä, mutta nyt meidät ympäröi vihreys, joka tuntuu hengittävän samaan tahtiin kanssamme. Täällä luonto ei ole vain koristelua kaupungin reunalla, vaan se on elävä organismi, joka kätkee sisäänsä kerroksittain tarinoita, joita ei löydy oppikirjoista, vaan jotka on kirjoitettu puunrenkaisiin ja sammalen alle.
Jos menemme historian syvään päätyyn, niin meidän on ymmärrettävä, ettei tämä metsä ole vain sattumaa. Tämä alue on ollut vuosisatojen ajan kaupungin ja erämaan rajapintaa. Ennen kuin täältä löytyivät nykyiset polut ja hoidetut puistot, täällä kulkivat vanhat kulkureitit, joita pitkin ihmiset liikkuivat kauppatavaroiden ja uutisten kanssa. Kuvitelkaa itsenne satojen vuosien taakse: täällä on raivattu peltoja, hakattu polttopuita ja käyty kovaa työtä maan kanssa. Jokainen kivi, jonka päältä nyt astumme, on saattanut olla osa jotain vanhaa rakennusta tai rajakiveä. Itämetsä on toiminut eräänlaisena puskurina, suojana ja resurssina. Se on nähnyt kaupungin kasvavan ja muuttuvan, mutta on silti onnistunut säilyttämään tämän alkukantaisen luonteensa. Se on kuin kaupungin muisti, joka muistaa ajan, jolloin ihminen oli vielä täysin riippuvainen metsän antimista ja sen armoista.
Mutta tiedättehän, että jokaisella metsällä on myös salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu tarinoita täältä löydetyistä omituisista merkeistä ja paikoista, jotka tuntuvat hylkivän vieraita. On sanottu, että tietyissä kohdissa Itämetsää aika kulkee eri tavalla tai että täällä on joskus nähty hahmoja, jotka eivät kuulu tähän vuosisataan. Ehkä kyse on vain mielikuvituksesta tai valon leikistä puiden välissä, mutta kun seisoo täällä hämärän aikaan, on helppo uskoa, että metsällä on oma tahtonsa. Onko täällä ollut salaisia kohtaamispaikkoja tai kenties vanhoja, unohdettuja uhripaikkoja? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen. Luonto ei paljasta kaikkea kerralla, vaan se vaatii kärsivällisyyttä ja kykyä kuunnella sitä, mikä ei puhu sanoilla.
Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme syvemmälle metsään, pyydän teitä yhtä asiaa: älkää vain kävelkö, vaan tarkkailkaa. Katsokaa, miten valo siivilöityy lehvästön läpi ja miettikää, mitä kaikki ne ihmiset, jotka ovat täällä ennen meitä kulkeneet, ovat ajatelleet tästä samasta näkymästä. Itämetsä ei ole vain puita ja pensaita, vaan se on silta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Olkaa uteliaita ja uskaltakaa pysähtyä. Nyt, jos te olette valmiita, niin lähdetään katsomaan, mitä muita salaisuuksia tämä vihreä katedraali meille vielä paljastaa. Seuraatte minua, mutta pysykää lähellä, ettei kukaan eksy historian hämäryyteen.
