Luku 1
(Opas pysähtyy metsän reunalle, ottaa syvään henkeä ja elehtii kädellään kutsuen ryhmää lähemmäs varjoisia puita.)
Katsokaa ympärillenne. Tervetuloa Puustellinmetsään. Huomaatteko, miten ilma muuttuu heti, kun astumme näiden puiden katveeseen? Se on viileämpää, kosteampaa ja jollain tapaa... tiheämpää. Täällä aika ei kulje samalla tavalla kuin tuolla ulkopuolella, asfaltin ja kiireen keskellä. Nämä sammaloituneet rungot ja ikivanhat kuuset eivät ole vain puita, vaan ne ovat tämän paikan muistia. Kun kuuntelette tarkasti, tuulessa ei kuulu vain lehvien havinaa, vaan ikään kuin kuiskausta menneisyydestä. Täällä luonto on ottanut takaisin sen, minkä ihminen kerran yritti hallita, ja lopputuloksena on tämä hämärä, lähes pyhitetty tunnelma, joka saa jokaisen meistä tuntemaan itsensä pieneksi.
Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, täällä on kyse paljon enemmän kuin vain metsästä. Puustellin alue on ollut vuosisatojen ajan risteyskohta, jossa luonto ja ihmisen elinkeino ovat kohdanneet. Ennen kuin täältä tuli virkistysalue, nämä maat olivat osa karua mutta elintärkeää maaseutua. Täällä on raivattu peltoja, hakattu polkuja ja kuljetettu tukkikuormia, jotka ovat rakentaneet ympärillämme näkyvää kaupunkia. Metsä on toiminut suojana ja ruokavarastona; täältä on haettu polttopuita talven kylmyyteen ja marjoja nälkäkausille. Historiallisesti tämä vyöhyke on ollut eräänlainen puskuri, villi vyöhyke, joka on erottanut asutuksen tuntemattomasta. Kun kävelemme nyt näitä polkuja, me astumme kirjaimellisesti satojen vuosien päälle – jokainen askel saattaa osua kohtaan, jossa joku on levännyt tai tehnyt tärkeitä päätöksiä elämästään vielä ennen kuin nykyinen kaupunkirakenne oli edes hahmoteltu.
Sitten on tietysti se, mitä ei kirjoiteta historiankirjoihin. Paikalliset ovat aina puhuneet Puustellinmetsän salaisuuksista. Sanotaan, että syvällä näiden soiden ja tiheikköjen keskellä on paikkoja, joihin aurinko ei koskaan paista, vaikka olisi keskipäivä. Legendat kertovat metsän omista vahtiajoista – henkiolennoista, jotka suojelevat vanhoja puita. Jotkut kertovat kadonneista poluista, jotka avautuvat vain niille, jotka osaavat kuunnella metsän kieltä. On puhuttu myös vanhoista kätköistä, joita on käytetty hätätilanteissa, kun maailma ympärillä on ollut levoton. Nämä myytit eivät ole vain satuja; ne heijastavat sitä kunnioitusta ja jopa pelkoa, jota ihminen on aina tuntenut koskemattoman luonnon edessä. Metsä on ollut peili, johon ihminen on heijastanut omat pelkonsa ja toiveensa.
Nyt minä haastan teidät. Älkää vain kävelkö tämän metsän läpi, vaan pysähtykää. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja yrittäkää tuntea sen energian, joka virtaa näiden juurien alla. Kysykää itseltänne, mitä tämä metsä kertoisi meille, jos se pystyisi puhumaan. Minä jätän teidät nyt jatkamaan matkaa omillanne, mutta muistakaa, että olette vieraita tässä valtakunnassa. Kunnioittakaa hiljaisuutta ja katsokaa tarkasti – ehkä teistä joku näkee jotain, mitä muut eivät huomaa. Olkaa varovaisia, pysykää poluilla, mutta antakaa uteliaisuuden ohjata teitä. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän historiallisen matkan. Nauttikaa Puustellin mystiikasta.
