Luku 1
*(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää ympärillään olevaan metsään. Hän puhuu rauhallisesti, hieman matalalla äänellä, antaen luonnon äänien täyttää tauot.)*
Katsokaa ympärillenne. Täällä Pekanpuiston pohjoisosissa aika tuntuu pysähtyvän. Kun astumme syvemmälle näiden puiden varjoon, kaupungin melu vaimenee ja tilalle tulee tämä erityinen, lähes harras hiljaisuus. Tunnetehan tekin sen, miten ilma muuttuu viileämmäksi ja tuoksuu kostealta sammaleelta ja vanhalta puulta? Tämä ei ole vain puisto tai viheralue, vaan se on kuin elävä arkisto. Me seisomme paikassa, jossa luonto on hitaasti ottamassa takaisin sitä, minkä ihminen on joskus raivannut. Täällä jokainen mutka polulla ja jokainen vinoon kasvanut mänty kertoo tarinaa siitä, miten kaupunki ja villi luonto ovat vuosisatojen ajan neuvotelleet tilasta.
Jos menemme historian syvään päätyyn, niin tämä alue ei ole aina ollut näin rauhallinen. Täällä on kulkenut sukupolvia, jotka ovat nähneet maan muuttuvan. Ennen kuin täältä tuli virallinen puisto, näillä mailla oli käytännön merkitys. Täällä on raivattu peltoja, hakattu polkuja ja kuljetettu tavaroita kaupungin laidalla. Voitte kuvitella ne talvet, kun pakkanen on purenut ja hevosvetoiset kärryt ovat uurtaneet syvät jäljet tähän maaperään. Tämä pohjoinen osa on säilyttänyt enemmän alkuperäistä luonnettaan, ja se heijastaa sitä aikaa, jolloin ihminen eli tiukemmin luonnon ehdoilla. Täällä on ollut kenties pieniä asumuksia tai varastoja, joiden perustukset ovat nyt hautautuneet syvälle sammalen alle. Se on ollut rajapinta – paikka, jossa sivistys päättyi ja metsän laki alkoi.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös oma salaisuutensa, sellainen, jota ei löydä virallisista kartoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Pekanpuiston pohjoisessa on kohtia, joissa raja maailmojen välillä on ohut. Jotkut sanovat, että täällä on kuljettu salaisia reittejä silloinkin, kun kaupungissa vallitsi tiukka kontrolli. Ehkä täällä on kohdattu salaa, ehkä täällä on kätketty asioita, joiden ei pitänyt löytyä. Onko täällä vaeltanut metsänhenkiä vai vain yksinäisiä kulkijoita, jotka etsivät rauhaa? Se on se myytti, joka tekee tästä paikasta sähköisen. Kun tuuli humisee puiden latvoissa, voi melkein kuvitella kuulevansa kaukaisia ääniä menneisyydestä, jotka muistuttavat meitä siitä, ettemme ole täällä koskaan täysin yksin.
Nyt minä haastan teidät tekemään jotain. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö, vaan pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuuntelekaa. Yrittäkää löytää se kohta, jossa tunnette historian läsnäolon vahvimmin. Onko se vanhan kiven pinta tai ehkä tietty valon leikki lehtien läpi? Tämä puisto on meille lahja, silta menneisyyteen ja muistutus siitä, että luonto kestää kaiken. Kiitos, kun kuljitte tämän pätkän kanssani. Nyt jatketaan eteenpäin, mutta jättäkää osa itsestänne tänne ja ottakaa osa tästä rauhasta mukaan loppupäiväänne.
