Punaisten joukkohaudan muistokivi 3(Ahvenisto III)

(Opas pysähtyy muistokiven eteen, laskee äänensä ja antaa pienen tauon, jotta ryhmä aistii ympäristön.) Katsokaa tätä paikkaa. Tuntuuko teistä, miten ilma täällä on hieman erilainen? Vaikka olemme keskellä nykyaikaista kaupunkia, tässä kohdassa, Ahveniston kolmannen muistokiven äärellä, tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt tai kenties jähmettynyt. Me seisomme kirjaimellisesti historian päällä. Tämä kivi ei ole vain graniittia ja tekstiä, vaan se on ankkuri, joka pitää kiinni yhdellä Suomen historian synkimmistä ja kiistellyimmistä luvuista. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaiset huudot ja tuntea sen painostavan hiljaisuuden, joka laskeutui tänne keväällä 1918. Tänne on haudattu ihmisiä, joiden kohtalo sinetöitiin vain hetkessä, ja joiden tarinat vaikenivat vuosikymmeniksi. Pureudutaan nyt siihen, mitä täällä oikeasti tapahtui. Vuosi 1918 oli Suomen kansakunnalle trauma. Sisällissota ei ollut vain sotilaallinen konflikti, vaan se repi perheet ja naapurustot kahtia. Kun valkoiset joukot ottivat haltuunsa alueen, alkoi niin kutsuttu vangiksioton ja teloitusten aika. Ahvenisto oli yksi näistä paikoista. Täällä, näissä joukkohaudoissa, lepää punaisten puolella taistelleita tai heidän tukijoitaan. Monet heistä eivät kuolleet taistelussa, vaan teloittivat tai menehtyivät vankeuden kurjuuteen ja nälkään. Se oli säälimätöntä aikaa, jolloin oikeudenmukaisuus oli riippuvaista siitä, minkä värisen nauhan olit kiinnittänyt hattuusi. Nämä haudat kertovat tarinaa vihasta, pelosta ja siitä valtavasta inhimillisestä hinnanmaksusta, joka seurasi nuoren valtion syntyvaiheiden verisestä kamppailusta. Mutta tiedättekö, mikä tässä on kaikkein pysäyttävintä? Se on se, miten nämä paikat yritettiin unohtaa. Pitkään nämä hautausmaat olivat salaisuuksia tai ainakin asioita, joista ei puhuttu ääneen. Ne olivat ”häpeällisiä” muistutuksia sotaan liittyvistä raakuuksista. Syntyi myyttejä ja huhuja, ja monet hautapaikat jäivät merkityttömiksi, kun kaupunki kasvoi niiden ympärille. Täällä Ahvenistossa muistokivet nousivat vasta paljon myöhemmin, kun yhteiskunta oli vihdoin valmis kohtaamaan oman historiansa ja antamaan vainajille arvokkuuden takaisin. On jotain karmivaa siinä, että voimme kävellä päivittäin tällaisten paikkojen ohi tietämättä, että jalkojemme alla lepää satoja kohtaloita, jotka on pyyhkitty pois virallisista historiankirjoista, mutta jotka elävät edelleen paikallisessa muistissa ja perheiden hiljaisissa tarinoissa. Kysykää itseltänne, mitä me opimme tästä tänään. Tämä kivi ei ole täällä siksi, että meidän pitäisi vihata tai syyttää, vaan siksi, että meidän on muistettava. Se on varoitus siitä, mitä tapahtuu, kun vuoropuhelu lakkaa ja viha ottaa vallan. Kun lähdette tästä, älkää vain jatkako matkanne, vaan pysähtykää hetkeksi vielä kerran. Miettikää niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka täällä lepäävät, ja sitä rauhaa, jota me nyt nautimme. Historia ei ole vain päivämääriä kirjassa, vaan se on tätä: kylmää kiveä, hiljaisia hautoja ja vastuuta siitä, ettemme anna saman toistua. Kiitos, että kuljette tämän raskaan, mutta tärkeän polun kanssani.